Sotaan lähtö

Linnoitustyöt

Rintamalla

Sankarivainajat

Rintamalla ja kotona vaikeaa

Omaisten suru

Siirtoväki

Määrätyt siirtoväen sijoituspaikat Nummijärvellä

Nummijärven siirtoväki

Terveisii Tervajoelta

Saksalaiskone

Asekätkentä

Mylly

Nahan parkitus

Sirpaleita ajan arjesta

Kansanhuolto

Kyyditykset

Entisajan tanssilavat

Määräys maanpuolustukseen lähtemisestä tuotiin asevelvollisen kotiin ja se piti kuitata. Nummijärvellä näitä määräyksiä toi Olavi Ranta-Knuuttila. Sotaan lähtijöiden kokoontuminen tapahtui Kauhajoen kirkolla vaivaastalon kentällä Myös koululle kokoonnuttiin, mm. viesti- ja kuljetusmiehet. Miehet vietiin Karjalaan Putikko nimiselle paikkakunnalle junilla, autoilla ja mikä milläkin kulkuneuvolla matkaten. Loppupäässä oli pitkät marssit. Upseerit pakottivat kävelemään kuusikymmentäkin kilometriä päivässä. Jalat olivat lopulta kuin puukapulat.

Sotaan lähtöä sävytti pelko ja epätoivo. Kerrotaan, että kun Kauhajoen asemalla miehiä lastattiin sotajunaan, niin haudankaivaja Perheniemen Nestori kalisteli lapiolla aseman aitaan. Paljon koettiin epätoivoa, katkeruutta ja pelkoa köyhässä maassa. Kuinka meidän käy, jos isä tapetaan sodassa? Mihin me joudumme? Miten lapset selviävät? Katkeruutta osaltaan lisäsi vielä sekin seikka, että takarintaman ihmisiä paremminkin vain halveksittiin. Sotapoliisit yrittivät pitää yllä jonkinlaista komentoa, kuten asia ilmaistiin.

1939 ilmoitus Toukokuun 16. päivän palkka linnoitustöihin. Päämääränä on, että jokainen suomalainen lahjoittaa vähintään toukokuun 16. Päivän palkan Suomen rajojen linnoittamiseen. Isännät voivat maksaa esimerkiksi 1 mk/hehtaari.
Rajamme Turva keräyksen asiamiehenä toimi Väinö Pihlaja.

Karjalan kannaksella tehtyihin linnoitustöihin 1930-luvun lopulla osallistuivat mm. Arvo Kulmala ja Paavo Kalliomäki. Paikka, jossa he työskentelivät oli Tarpilan kunnan Karkelan kylässä. Porukka oli majoitettuna Innan talossa. Talossa oli pitkät rivit piikojen ja renkien asumuksia. Näissä asuttiin. Erääseen kiveen hakattiin sanat Kauhajoen suojeluskunta ja päivämäärä. "Minä sen kiven väänsin pystyyn", kertoo Paavo Kalliomäki. Innan talon isäntä seuraili linnoitusmiesten touhuja ja edesottamuksia. Työmiehet ampuivat kiviä rikki ja tästä lensi ladon katon läpi sirpaleita. "Jos se särk tuon heinkonneen", murehti isäntä.

Muonituspuolta hoitelivat kauhajokiset naiset Vilma Kujakokko ja Elli Yli-Vakkuri, joka oli kotoisin Perä-Hyypästä. Pidettiin mm. kalinat Suontaan kartanon sarraimessa. Tytöt laittoivat "kiljua", ja siitä oltiin hilippa kännis. Linnoitustöissä laulettiin: "Kaivettu on kannasta päiviä ja öitä puolesta kansan ja Suomen tään. Täälä on töissä jääkärit , tiedemiehet, lääkärit. Kaikille kihot töitä järjestää."

Olot rintamalla olivat mahdollisimman kamalat. Ainainen kuolemanpelko kulki kuin varjona vilun ja nälänkin seuralaisena. Tosin rintamamiehet ovat kertoneet, että olosuhteisiin nähden ruokaa saatiin ihmeteltävän paljon. Elettiin montuissa pitkin metsiä märkänä - viikkotolkulla. Kummallista oli, ettei porukka kuitenkaan suuremmin sairastellut näistä vaikeista olosuhteista huolimatta. Henkisesti aika oli rankkaa. Kaikki pelkäsivät, rohkeatkin. Siviilissä hiljaisina pidetyt saattoivat olla jopa rohkeampiakin kuin muut. Neuvokkuudella voitiin selvitä pahoistakin kuoleman paikoista. Joskus sattui, että aivan hiljaisenakin aikana tuli kaatumisia, monen mielestä "turhanaikaisessakin" paikassa. Pahimmillaan koetun kauhun ja kuoleman ajat tekivät porukan apaattiseksi. Ei enää niin jaksettu välittää, vaikka "heti kuukahtaisi".

Muutamien upseerien toimet ja etuoikeudet aiheuttivat katkeruutta. Tapa tai tule tapetuksi, oli sodan laki. Hyvä tappaja palkittiin prenikoilla. Esikunnassa sai myös hyvin natsoja. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin osa sodassa olleista kertoo, ettei tiedä tappaneensa ketään. Ihmisiä ei tuhonnut kukaan. Oli vain vihollisia, jotka piti torjua. Kuolettavasti haavoittuneiden tilanne oli joskus hirvittävä. Joku huusi äitiä, toinen sadatti ja manasi valtavasti, muutamat rukoilivat ja veisasivat. Oli niitäkin, jotka vaativat: "Anna mulle pyssy! Ammu mut! Etkö sinä saatana uskalla ampua?" Kukaan ei koskaan antanut haavoittuneelle asetta, saati sitten ampunut. Vatsaan haavoittuneet olivat pahimpia kaverin katsella. Suomalaisten kunniaksi on miesten kertoman mukaan sanottava, että kaikkia autettiin, jos vain suinkin voitiin. Ketään ei jätetty. Kaatuneet ja haavoittuneet tuotiin pois oman kuolemankin uhalla.

Kaatuneiden ja haavoittuneiden kuljettajien tehtävä oli "totista" puuhaa. Aina ei ajomiehiltä kovin suurta hienotunteisuutta riittänyt. Kerrotaan eräästä ajomiehestä, että kun hän oli jakanut kaatuneet edelleen kuljetukseen ja yksi vainaja oli vielä kärryillä, niin hän tarjosi tätä viimeistäkin monelle. Kun kukaan ei ruumista ottanut, tokaisi ajomies lopulta vimmastuneena: "Tämä ny kummallinen rumis on, kunei se mihinkää kelepaa".

Taistelu elämästä tai kuolemasta oli läsnä kaikkialla. Joskus sattui niinkin, että kieltäydyttiin lähtemästä esimiehen määräyksestä etulinjaan. Muutamat ilmoittivat: "Sama se missä kuolee. Etulinjaan en mene. Laske tässä läpi". Joitakin siirrettiin taakse, mutta kenttäoikeuteenkin miehiä joutui ja jotkut saivat surmansa omienkin kädestä. Saattoi olla, että aikaisemmin oli kaatunut veli tai läheinen kaveri. Pelko sai ihmisen tilanteeseen, jossa millään ei ole väliä. Upseerien öykkäröinti niinikään teki joistakin "hällä väliä sotilaita".

Rintamaoloissa askarreltiin erilaisia esineitä. Toiset hankkivat niillä vähän rahavarojakin, jotka lähetettiin yleensä vaimolle kotiin.
Kuvassa Paavo Kalliomäen esineistöä ja tekijä 55 vuotta myöhemmin.



Etuvartiopesäke Järvelästä Uhtuan suunnalta 1943. Aleksi Saranpää ja Paavo Kalliomäki



Olavi Huuskosen tervehdys tyttärelleen 1942

Nummijärven asukkaista yhdeksän miestä kaatui 1939-44 sodissa.

Aarne Mikael Kulmala    + 3.12.1939

Aarne kaatui Nummijärvisistä ensimmäisenä. Hän kaatui aivan sodan alussa ensimmäisten päivien taisteluissa Petsamon Yläluostarissa 30-vuotiaana.

Yrjö Albert Haapaniemi    + 27.9.1942

Yrjö kaatui Saksassa itärintamalla Terekin alueella 21-vuotiaana ja hänet haudattiin Saksassa.

Urho Jaakko Hietalahti    + 25.4.1944

Urho oli raskaan patteriston sotilas. Hän kuoli ammuksen räjähtäessä tykinputkessa. Urho oli kuollessaan 30-vuotias.Hän kaatui Kaipolan Karatsaaressa. Yksikön komentaja Leppälä ilmoitti tapahtumasta.

Verne Roopertti Hietalahti    + 11.7.1941

Verne kaatui 29-vuotiaana Kiteellä ensimmäisessä murroksessa miinalankaan astuessaan.

Tämä murros vaati raskaan veron Nummijärven ja Nummikosken alueelta. Tuomen veljekset Sauli ja Mauri kaatuivat myös miinalankaan astuessaan. Murroksen yli aseteltiin lankkuja, joita pitkin muutamat onnistuivat pääsemään yli. Näitä onnekkaita olivat mm. Viljami Harjaluoma, Paavo Kalliomäki ja Aleksi Saranpää. Miehet ovat kertoneet nähneensä Tuomen veljesten kypärien pyörivän heitä vastaan, kun he ylittivät murrosta.

Tänä heinäkuun 11. päivänä 1941 suomalaisia kaatui rintamalla kokonainen "röykkiö" kuten asiaa kuvailtiin. Nummikoskelta kaatuivat Vilho Kuusisto, Eino Perämäki ja Valde Hakala.

Venäläisillä oli vahvat pesäkkeet pienen mäen kainalossa. Rohkeimmat miehet menivät ryömien näille pesäkkeille ja veivät mukanaan noin 10 kg:n kranaatin ja heittivät panoksen pesäkkeen luukusta sisään. Sillä pesäkkeellä tulikin sitten hiljaista.



Aarne Nikolai Pihlaja    + 23.7.1941

Aarne toimi tykistön tulenjohtueessa. Hän kaatui Sisä-Kannakselta noin kilometrin päässä 34-vuotiaana. Viljo Leppiranta oli hänen kaverinaan. Viljo varoitti Aarnea, ettei tämä lähtisi etenemään, sillä jonkun matkan päässä saattaisi vaania kuusessa vihollisen tarkka-ampuja. Aarne kumminkin lähti ja tarkka-ampujan luoti tavoitti hänet.

Toivo Viljami Järvelä    + 4.8.1941

Toivo kaatui Tirivaarassa 20-vuotiaana. 8-miehinen partio määrättiin matkaan. Partiossa olivat mm. Hautio Kainastolta ja Niittyniemen Aarne Nummijärveltä. Paikalla olleet ovat kertoneet, että herrat upseerit määräsivät matkaan kehotuksella "Ei siellä enää ketään ole", siis vihollisia. Kuitenkin Toivo sai luodin ensimmäisenä. Hänen kerrotaan pyytäneen "Auttakaa, kyllä musta viä mies tuloo". Hautio kantoi haavoittuneen joukkosidontapaikalle, mutta ei Toivosta tullut enää miestä. Kotiin jouduttiin viemään suruviesti ja vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin hänen äitinsä Lyydia itki poikaansa "Mun paras poikani tapettihin".

Viljo Johannes Nummiranta    + 20.12.1941

Viljo kaatui Kannaksella vihollisen luodin tavoittaessa hänet erään juoksuhaudan partaalta 20-vuotiaana. "Ylväisen soturin kalpaa kantaen. Kentälle uuvuit kaikkesi antaen."

Urho Eemil Viita +

Urho kaatui sodan loppuvaiheessa, kun lähdettiin "pakoon". Hänen kaverinsa yritti tuoda haavoittunutta, mutta ei kovan keskityksen tähden tehtävässään onnistunut. Urho jäi rintamalle. Häntä ei koskaan löydetty. Ikää hänellä oli kuollessaan 20 vuotta. Suuressa surussaan kotiväki voi vain todeta: "Emme voi kukkia tuoda Sinun kummullesi".

Pentti Ilmari Kangasalusta    + 6.8.1944

Pentti kaatui sodan loppuvaiheessa 19-vuotiaana Lappeenrannassa.

Sulo Keski-Nummi    + 30.6.1919

Sulo osallistui vapaaehtoisena lähettinä Aunuksen vapaussotaan kolmannen pataljoonan toisessa komppaniassa. Hän kaatui Viitanan taistelussa 30.6.1919 17-vuotiaana. Hänet haudattiin yöllä 2.7.1919 Aunuksessa Prjäshan hautausmaalle ilman arkkua yhden sotilastoverin suorittessa siunauksen.

Yrjö Haapaniemi oli yksi Nummijärveltä maanpuolustukseen lähteneistä sotilaista. Yrjön oma toive saada puolustaa Suomea Suomi asemapaikkanaan ei toteutunut, vaan hän joutui taistelemaan Saksaan.

1.8.41    Hei Naapurin Isäntä!

Terveiset täältä tulilinjoilta. Juolahti tuossa mieleeni, että otanpa ja pistän sinulle tässä jonkun sanan. Olen kuullut, että sinä olet siellä kotona.

No niin hyvinhän se täällä vaan huristaa ja hengissä sitä ollaan. Eihän sitä oikein silloin arvannut, kun sitä tälle reissulle lähdettiin, että siitä tälläinen hulina tulee. Kyllä mekin olemme olleet jo monenlaisessa remmissä tänä aikana, minkä tämä sota on kestänyt. Olemme olleet koko ajan täällä keulassa, eikä ole vielä yhtään oltu lepäämässä, mutta nyt ollaan hyvässä toivossa, että päästään joksikin päiväksi huilaamaan. Kyllä meillä on ollut oikein erikoinen tuuri taas kaikilla meidän kylän Pojilla, kun me sentään on niin vähällä päästy, sitä olisi kyllä voinut meitä mennä enempikin, jos olisi huonoa tuuria ollut. Meillä kun on täällä ollut sentään niin monta oikein railakasta tulikastetta. Olemme täällä eräällä mäellä nyt kun tätä tässä kyhään. Ryssä on tuossa noin sadan metrin päässä minua. Olemme ollut tässä nyt jo viisi vuorokautta ja nukkua ei ole saanut yhtään. Alkaakin oikein tosiaan jo väsyttää, mutta ei nyt auta täytyy vaan kestää. Saimaa kun on aina suupielessä, niin sitä sentään pysyy hereillään. Saamme täällä kylliksi tupakkaa - entä siellä? Haaveilen tässä nyt vaan montussani, me kun on aina jouduttu kaivamaan sirpalesuojat ja istun siinä nytkin tätä kirjoittaessani. Vaan sitä, että on se hauskaa kun tämä savotta loppuu, niin pääsee taas kotiin.

Sitten saa olla taas saunassa ja saa puhtaita kamppeita päälleen. En ole ollut sitten saunassa kun juhannusaattona, siellä teillä. Alusvaatteita ei kans ole keriinnyt sitte muuttaa, niin on ollut hoppua. Täällä on yksi ennustaja, joka ennustaa, että 5. päivä tätä kuuta sota loppuu, saa nyt sitten nähdä.

Siellä on jo varmaan heinä tehtynä, nyt onkin ollut kauniita heinäpoutia. Täälläkin on oikein hyvä heinä. Meidän perässä kuulemma tuleekin rukki, joka korjaa heinät talteen.

Kyllä sitä tässä olisi tarinaa, mutta paperi näkyy loppuvan ja täytyy lopettaa. Terveisiä sinne kaikille meiltä täältä. Meitä on tässä samassa revahkassa monta oman kylän poikaa. Näin tässä joku aika sitten tykistön poikia, Eelis, Viljami ja Kulmalan Arvo. Kaikki vaan jaksaa hyvin. Otahan nyt kuule ja kyhää minulle joku sana, jos vaan aikaa riittää. Kerro vähän, onko Äitillä sielä mitään puutetta ja miten hän jaksaa.

Hauskaa kesän jatkoa

Terveisin Yrjö

Yrjö Haapaniemi kaatuneena Saksan rintamalla

 

Nummijärjellä omaisten sankarikuolemat toivat mukanaan paljon surua ja murhetta aikuisille ja lapsillekin. Alli Jyrkiäinen muistelee Aarne-setänsä sankarikuolemaa:

Oli vuosi 1939. Katselin 10-vuotiaan lapsen silmin tätä maailmaa, kotikylääni ja lapsuuteni seutua. Mustat pilvet alkoivat kiertää Suomen yllä. Ymmärsin, että on jotain hämärää asioissa, joista ei paljon puhuttu.
Isäni joutui jakamaan ylimääräisiin kertausharjoituksiin määräykset kylässä. Miehet lähti. Vain vanhat saivat jäädä. Isäni oli sairastunut ja oli kahden viikon toipumislomalla. Ja sitten syttyi se uhkaava sota.
Joulukuun 3. päivänä kaatui sodassa setäni Aarne Kulmala. Naapurissa oli puhelin ja sinne oli tullut soitto, ja pyydetty Arvo Kulmalaa puhelimeen. Hän meni ja hänelle ilmoitettiin se tyrmistyttävä tieto, että Aarne oli kaatunut Petsamossa Yläluostarin taistelussa. Arkku tuli Kauhajoen asemalle,. Sieltä tultiin autolla kotipihalle. Auton lavalla arkun vieressä seisoi neljä sotilasta kiväärit sivussa vartiossa. Arkku oli verhottu Suomen lipulla. Tavan mukaan arkku kannettiin riiheen odottamaan hautauspäivää. Se arkku oli kaunis, valkoisella kankaalla verhoiltu. Silloin oli vielä vähän lunta, että päästiin autolla Nummijärvelle.
Mummuni ja isäni menivät sinne riiheen arkkuun katsomaan, ja sisareni ja minä pyysimme päästä mukaan. Arkun kansi avattiin, ja siellä se setä nukkui suu hymyssä. Ainakin se siltä lapsesta näytti. Poskiluussa oli reikä. Siitä oli kuula mennyt pään läpi ja takaa hiusrajan kohdalta tullut pois. Setä oli ollut kotona jo monta päivää kun posti toi vielä kirjeen, jossa hän pyysi lähettämään villasukkia. Hän sanoi siinä kirjeessä, että täällä hän nyt on, mutta samapa se on, millä kolkalla sitä isänmaataan puolustaa. Ei setä tarvinnut enää lämmintä sukkaa. Elämä oli katkennut.
Setä oli saanut tykistön koulutuksen ja joutui siellä jalkaväkeen. Omat vaatteet päällä ja vain pistooli aseena. Kaikesta oli kohta pulaa. Siellä oli perustettu niistä nikkelikaivoksen miehistä Kolosjoen komppania. Siinä tuli kiire hautajaisten järjestämiseen, kun isälläni oli vielä lomaa jäljellä, että ehtisi saada veljensä hautaan ennen loman loppumista. Siunaustilaisuus oli Kauhajoen kirkossa 17.12.1939 kello 13.00. Lunta oli tullut jo niin paljon, etteivät autot enää kulkeneet ja niin mentiinkin hevoskyydillä. Pakkanenkin oli kova.
Sinne kirkon viereen sankarihautaan arkku laskettiin. Muistan ne kunnialaukaukset ja miten niitä pelästyi. Ei osannut aavistaa, että hautajaisissa ammutaan. Muistotilaisuus oli kotona. Se oli meidän perheelle ja joko kylän väelle murheellinen asia. Pelättiin, ettei sodasta selviä kukaan. Aikuisten puheesta kuulsi epätoivo ja pelko. Rukoiltiin, että sota loppuisi ja saataisiin säilyttää itsenäisyys.

Työ tekemäs ei häviä. Sun myötäs me kiittäen siunaamme tehtyä sun työtäs. Tämä lause Vänrikki Stoolin tarinoista oli sedän kuolinilmoituksessa.

Aarne piti lähtijäisiä kavereilleen siinä ystävien kanssa tarinoidessa hän kertoi unensa 1937.
Makasin Kauhajoen kirkon vieressä haudassa. Siihen nostettiin patsasta, joka oli korkeimmalta kohdalta kolme metriä. Oli alempi osa jossa oli paljon miesten nimiä ja sotilasarvoja. Luetteli miesten nimet jotka olivat sitä patsasta nostamassa, hänen oli hyvä mieli sielä haudassa, että saattepas pojat punkata.

Vaikka sota-aika oli kamalaa ja katkeruuttakin esiintyi, niin isänmaan säilyttämiseksi oltiin nummijärvelläkin valmiit tekemään työtä ja uhrauksiakin. Sankarikuolemat tuntuivat kaiikein pahimmilta. Jälkeenjääneet eivät koskaan näistä murheista täysin päässeet eroon.

 

Sankarihautajaiset Nummijärven kirkkomaalla. Hautaan laskettiin Sauli ja Mauri Tuomi sekä Valde Hakala.

Siirtoväelle kerättiin lottien toimesta varusteita. Keräystä hoiti Nummijärvellä Saima Yli-Härsilä. Siirtoväestä huolehdittiin monella muullakin tavoin ja heidän kaitsijoinaan toimivat opettaja Heikki Vanamo ja neiti Alli Lehtinen.

Siirtoväkeä kehotettiin pysymään rauhallisena ja luottavaisena. Suomen hallituksen julkilausumassa vakuutettiin: "Tulemme tekemään parhaamme siirtoväen toimeentulomahdollisuuksien järjestämiseksi." Siirtoväen karjasta , laitumesta ja korsirehusta luvattiin maksaa palkkiota siten, että laki oli voimassa 1.6.1942 saakka. Nummijärven kylässä siirtoväkeen suhtauduttiin yleensä suopeasti. Niinpä eräs siirtolainen kirjoittikin sota-aikana lehdessä kokemuksistaan näin:

"Oli kylmä huhtikuun päivä kun juna lähti Ilmajoelta kuljettamaan meitä Karjalan lapsia korpivaellustiellämme kohti tuntemattomia teitä ja tulevaisuutta.
Yö oli melkein puolessa kun saavuimme Kauhajoen asemalle, joka meillä oli sillä kertaa määräasema. Sitten jatkoimme matkaa kuorma-autolla pilkkopimeässä sydänyössä Kymmeniä kilometrejä kestävää metsätaivalta vilu ja nälkä seuranamme. Autot eivät voineet kuljettaa meitä perille, kun lunta oli paljon, vaan talonväkeä niistä taloista, joihin kukin oli majoitettu, oli hevosilla meitä vastassa, ja niin lopulta saavutimme matkamme määrän.
Pihalle saapuessamme takoi sydämessämme lämmetä, kun näimme, että talon isäntä ja emäntä olivat meitä valojen kanssa jo pihalla vastassa ja sisään asuessamme oli kuuma kahvi pöydässä tarjottavana kylmän ja rasittavan matkan jälkeen.
Erikoisesti tahdon tuoda ilmi Nummijärvellä asuvien siirtolaisten kohtelun, että se on ollut ystävällinen ja hyvä. Oikein te olette meitä kodittomia kohdelleet. Te olette ojentaneet meille aina auttavan kätenne, olette myös ymmärtäneet, että meidät oli pakotettu lähtemään tykkien jyskeellä ja kranaattien räiskeellä. Te ehkä ymmärsitte , että meillä oli myöskin kodit siellä kauniissa Karjalassa..."

Kylänväen kirjoituksista välittyi myös aito hyvä tahto: "Minä pyysin, että meillekin annettaisiin siirtoväkeä edes jokunen, vaikka meillä onkin näin pientä. Saisin seuraa yksinäisyyteeni. Mieheni on siellä jossain..."

Eevert ja Elmi Lammilla siirtoväkeä oli majoitettuna Juho tai Ivan ja Anna Klimoff sekä lapset Hannes ja Anna, Martta Japola, Maria ja Vilho Japola sekä lapset Pentti, Aune ja Anja, Erkki, Pauli, Veikko, Pirkko, Liisa Kaarina, Esko ja Mirja. Lammin tuvan toisessa päässä asuttiin, nukuttiin lattialla ja pata-arkulla, kesällä vinttikämpässä. Majoitettuna siirtoväki oli kaksi eri kertaa. Välirauhan aikana he palasivat Karjalaan ja sen päätyttyä palasivat takaisin Nummijärvelle.

Toiska tuvassa oli takkamuuri ja uuni. Siihen laitettiin hella, joka saatiin lainaksi opettaja Järviseltä. Siirtolaisilla oli itsellä kaksi lehmää, jotka oli tuotu Karjalasta. Näiden antimien lisäksi he ostivat teuraita, joista saatiin lihaa. Koskenkylässä oli karjalainen kauppias, jolta saatiin tavaraa ja toimeen tultiin kaikin keinoin. Aikalaisten lausumista päätellen "karjalaiset olivat kuin omaa väkeä". Lähdekorven Valentin kävi paljon seuramiehenä. Karjalan väki puhui sarraimista ja salvaimista. Puhuttelunimiä olivat Patu, Eki ym. Valeen ja karjalaisten kielessä ei ehkä aina päästy täyteen toinen toistensa ymmärtämiseen, mutta kovasti vain toimeen tultiin.

Siirtolaisaikana Japolalle syntyi Kaarina niminen tyttö. Perheen lapset kävivät koulua Nummijärvellä. Navettaköökissä tehtiin pyykit ja melkein aina pyykinteko olikin käynnissä. Kolmijalkaisessa punkassa hurskutettiin pyykkilaudoilla vaatteita ja luomalla käytiin viruttamassa.

Japolan perheen jäsenet kuuluivat ortodoksiseen kirkkoon. Heillä oli erityisiä suitsukkeita uskonnollisen hartauden harjoittamista varten, ja ortodoksipappi kävi toimittamassa uskonnollisia menoja.

Määrätyt siirtoväen sijoituspaikat Nummijärvellä:

Uuno Järvelä	10
Sameli Korpela	6
Toivo Kivistö	7
Aarne Hietakangas	3
Niko Kallio	6
Aarne Pihlaja	8
Tauno Talvitie	3
Samppa Frantti	4
Armida Majoila	3
Majaniemi	10
Uuno Haapaniemi	3
Jaakko Haapaniemi	7
Lyydia Järvelä	3
Viljami Viita	6
Franssi Rantala	3
Oskari Lapinluoma	6
Taimi Leppiranta	5
Iisakki Mäenpää	3
Niko Rantala	3
Helvi Pihlaja	6
Kalle Kirvesoja	6
Viljami Juurakko	9
Viljami Järvelä	6
Viljami Lammi	12
Eevertti Lammi	18
Lamminsuo	6
Hesekki Kulmala	7
Olavi Marttila	3
Jaakko Rantala	3
Lauri Nummijärvi	3
Ville Kulmala	4
Hulda Talvitie	2
Rakkolainen	5
Eino Jokela	12
Franssi Jokela	3
Juho Lautamäki	3
Pauli Tanhuanpää	5
Edvartti Hietakangas	4
Kalle Kivistö	3
Aleksi Saranpää	3
Roopertti Hietalahti	8
Vihtori Syysmäki	2
Aatos Keskipukkila	10
Lähderanta	3
Juho Nevalainen	4
Valte Korpela	5
Iisakki Nevala	2
Armas Lehtinen	6
Kaarlo Keskinummi	6
Aleksanteri Sanssi	3
Heikki Vanamo	5
Edvartti Rintamäki	2
Olavi Rantaknuuttila	18
Verneri Keskinummi	12
Alma Kestilä	3
Saima Vanamo	11
Eevertti Luomapukkila	9
Alli Pantti	9
Miina Nummijärvi	6
Emma Joensivu	5
Tyyne Nummijärvi	7
Svante Viitamäki	2
Saima Rantamäki	3
Elma Saarinen	2
Niko Kivistö	2
Hermanni Mäkinen	2
Jussi Nahkaluoma	2
Feeli Marttunen	2
Jussi Sillanpää	2
Eemeli Salomäki	10
Niko Salomäki	5
Jooseppi Koivumäki	5
Kiertokouluhuoneet	10
Feeli Koivumäki	8
Santeri Ranta	5
Antti Pihlaja	3
Iisakki Koivisto	3
Anselmi Lepistö	5
Ernsti Rentola	3
Julja Myllyviita	2
Toivo Salomäki	2
Eemeli Salomäki	2
Nummijärven pienviljelijäyhd. Talo	50
Nummijärven koulun huoneet	50
Leanteri Soinin kesäasunto	10
Irja Metsärannan kesäasunto	10
Paavo Arosen kesäasunto	10
Juho Kartanon kesäasunto	10
Paavo Koskisen kesäasunto	5
Mattilan kesäasunto	10
Karikosken - Rauskan kesäasunto	10
Pekka Noromaan kesäasunto	10

Pyydämme, että jokainen mahdollisuuksiensa mukaan koettaa varata siirtoväelle makuupaikat, jos ei aina vuoteita vaatteineen, kumminkin jotakin pehmikettä, ja avuliaalla ystävällisyydellä lievittää heidän vaikeaa asemaansa.
Erikseen ilmoitetaan myöhemmin, milloin väkeä, lapsia ja vanhoja, jotka eivät voi kävellä, hevoskyydillä haetaan asemalta.

Kauhajoella kesäkuun 22. Päivänä 1941.

Jaakko Haapaniemi, Alfred Lehtinen, Eemeli Salomäki, Eevertti Lammi, Ville Kulmala, Viljami Juurakko, Viljami Järvelä, Samppa Frantti, Vihtori Haapamäki, Aleksi Nummijoki H. Vanamo
Viranomaisten määräämänä: H. Vanamo
(lähde: alkuperäinen asiakirja)

Roobert Hietalahdessa

Soikkelit, 2 aikuista ja 4 lasta. Heille syntyi poika, jonka äiti kävi synnyttämässä järvirannassa. Perhe muutti asumaan Syysmäkeen.

Pihlajamäessä

Simo ja Anna Tomminen Poika Simo ja hänen vaimonsa Helena. Heillä 2 poikaa. Välirauhan aikaan heille syntyi Karjalassa poika, joka kuoli pommituksessa. Kartanon huvilalla asui Yksi Tommisen tytär perheineen viiden lapsensa kanssa. Mies kaatui sodassa. Perhe muutti Jokelaan ja sieltä koululle asumaan.

Korpelassa

Lyyti Sinkko, jonka poika oli kuollut. Mies kaatui sodassa.

Hilma Kivistöllä

Hilma ja Nikolai Sinkko, lapseton pari. Hilma oli ompelija.

Uuno Järvelässä

Mari Honkanen, pojat Hermanni ja Jussi, tyttäret Tyyne ja Hilma, toinen lotta, toinen karjakko. Ortodokseja.

Niko Kalliomäellä

Juho Timonen, vaimo kuppari ja hieroja. Juho totesi: "Kuppasinhan miekii häntä". Asuivat Räisälässä pienessä mökissä Ortodokseja. Paavo Kalliomäki oli sodassa heidän mökkinsä läheisyydessä. Paavo kertoo, että Räisälässä Timosen tuvan lähelle haudattiin monta sataa vihollista. Rautakoukulla ruumiit vedettiin monttuun.

Kalliomäellä Juho souti kehtoa, jossa oli talon Erkki poika. Juho oli tarkka hoitaja. "Nyt tuo tytön herjalainen tuli herättämään pojan", tuumasi Juho, kun Franttin Elli kurkisti kehdon reunan yli.

Arvo Kulmalassa

Armas ja Hilja Tuhkanen. Lapset Reino 5-vuotias ja 3-vuotias Terttu sekä 7-vuotias Meeri joka aloitti koulun. Armas oli kalastaja. Perhe asui ensin Keski-Pukkilan vintissä (ent. A. Lehtisen talo järven pohjoispäässä.), sieltä perhe muutti Kulmalaan. Siellä sitten asui9 ihmistä kahdessa huoneessa. Karjalaiset nukkuivat tuvassa ja oma väki kamarissa. Saman ruokapöydän ympärillä oltiin syömässä, toinen perhe toisella puolen pöytää ja toinen toisella. Yhdessä keitettiin perunat Ym. ruoka, mutta leivät ja voit oli kummallakin omat.

Onni Lamminsuolla

Anna-Mari ja Matti Hyväkkä. Lapset Tyyne ja Toimi.

Evert Lammilla

Ivan Klimow, vaimo ja lapset

Viljami Lammilla

Aake ja Natalia Rissanen. Tytär Emma ja hänellä poika Alvari.

Ville Hautarannan mökissä

Pekko Oittinen, kalastaja

Mattilan huvilalla

Matti Suutari, Eemeli ja sisar Kaisa. Kaisan poika Aarne kaatui sodassa.

Konimäessä

Rakkolaiset. Vanha emäntä sekä lapset Valte, Tauno, Aune, Arvo ja vaimo Säde.

Anselmi Peltomaalla

Kalle Oravala ja poika Kalle.

Alma Kestilässä

Matti Suutari, emäntä ja 2 tytärtä.

Keski-Nummen pikkutuvassa

Pelkoset, 2 aikuista. Tytär ja poika Taito olivat koulussa.

Aarne Pihlajassa

Anna ja Jooseppi Pönkä, pojat Jussi, Eino ja Tauno, lisäksi vanha mummo, joka kuoli ja haudattiin Nummijärvelle. Ortodoksipappi oli siunaamassa.

Juho Haapaniemessä

Irja Pakarinen. Mies kaatui sodassa.

Viljami Viidassa

Siiri ja Paavo Honkanen. Heillä pieni poika Kalevi, josta käytettiin sanaa mastari.

Niko Rantalassa

Taavetti Patrakka. Kalle Laakso, joka kuoli Rantalassa. Aili Leppäpuska meni Taavetin kanssa naimisiin.

Viljami Järvelässä

Anni ja Ilmari Niukkanen sekä lapset Elma, Eila ja Erkki. Muuttivat Ranta-Knuuttilan huvilalle asumaan. Eila kävi koulua Nummijärvellä. Uskonnoltaan olivat ortodokseja.

Tarina kertoo, että Niukkasen Anni oli joskus toiselle vaimoihmiselle vihoissaan ja näytti tälle takapuolensa. "Hää näytti mulle Vennäänmaan karttaa", totesi toinen.

Hesekiel Kulmalassa

Suutari Anna-Mari ja poika Tauno, Junkkari Iita ja Ilmari sekä tytär Anja, joka kävi koulua Nummijärvellä.

Nummijärven koululla

Opettaja Olga Reijonen, vanhapiika Suojärveltä, ortodoksi. Ruusa ja Paavo Halonen ja poika Mauri Muurinen Anna Suutari ja Varpu Mummo

Haapaniemen Aken muistelmat:

Muistelen taas evakkona oloa vuosien takaa. Paljon on unohtunut, ja osa saanut muistojen kultauksen, mutta tälläisenä minä nyt muistelen.
Kevät koitti 1940 Ilmajoella. Kyrönjoki vapautui jäistä, jonka olen jo aiemmin kertonut. Meille tuli siirto Kauhajoelle. Nyt oli jo opittu siirtoväen huollossa, että majoituspaikat oli sovittu etukäteen ja kyliin ja taloihin ilmoitettu perheet, jotka majoitetaan. Meitä Timoskan kyläläisiä oli sijoitettu Nummijärvelle useampi perhe. Rissasen Kalle, Hyväkän Martti, "Ukko-Honkanen", "Alolaiset" Pönkän Jaska, Honkasen Paavo, Sinkon Nikolai ja monta muutakin perhettä, mutta meidän perhe, Ivan Klimow, saanut sijoitustaloksi Evert Lammin talon. Oli siinä heillä ollut pohtimista - venäläinen perhe - Miten tulla kielen kanssa toimeen, mutta sitten tuli "ahaa-elämys" ainakin lapset osaavat suomea, kun ei Räisälässä ole venäläistä koulua. Suuri oli heidän hämmästys, kun kukaan ei puhunut venäjää, vaan oltiinkin supisuomalaisia nimestä huolimatta.
Ilmajoelta lähdettiin junalla Kauhajoen asemalta kuorma-autolla, lavalla oli vanerinen koppi johon ahtautui enemmän kuin olisi sopinut. Ovi kiinni, ja pimeässä alkoi vaellus. Eihän siinä pitkälle päästy, kun pahoinvointi yllätti useamman. Naputus ohjaamon kattoon ja pysähdys. Nyt jätettiin ovi raolleen ja meidän pappi ja Rissasen Kalle oven vahdiksi. Lakeus oli suuri, mutta Nummikangas oli vielä lumen peitossa , ja tie aurattu ja lapioitu auki.
Kyllä auto heilui ja tutisi, lapset itkivät ja pelkäsivät, vanhukset voihkivat. Tienvarsinäkymät olivat ankeita - pientä petäjän käkkyrää. Ukot oven edessä pohtivat - "tääkö on sitä vaurasta Pohjanmaata - petäjätki ko härrykkäitä ei kunno tukkipuuta ensinkää". Lopulta alkoivat laulamaan vanhoilla särisevillä epävireisillä ukon äänillä Nälkämaan laulua. - Kuulkaamme korpien kuiskintaa… siinä se matka taittui, ja saavuimme järven pohjoispäähän Hietalan taloon. Täällä oli kahvitus, ja isännät hevosilla hakemassa meidän perhettä kolmella hevosella. Matkaa oli vielä jäljellä melkein 7 km. Ilma oli lämmin, mutta lunta paljon. Onnellisesti päästiin perille.
Talo oli suuri ja komea, ja väkeä; Isäntä, emäntä 4 tytärtä, vanha emäntä ja palvelija. Meidän käyttöön tuli talon toinen pääty - tupa ja kamari. Meitä oli 11 henkeä ja lisäksi isä ja Hannes setä armeijassa. Mutta hyvin siihen oltiin tyytyväisiä. Emäntä oli laittanut ihan pohjalaisen juhla-aterian, klimppisoppaa ja riisivelliä jälkiruuaksi. Kyllä siinä oli ihmettelemistä, mutta nälkä oli, niin eipä paljon kursailtu eikä voileipääkään voinut paljon syödä, kun leipä oli "varraskuivaa". Voi ihmettä! Riisivelli oli makeaa ja kanelilla maustettu - "ehä meil tällästä tehhä ja meil on velli eturuokaa, sitä syyvää leivä kans". Ei tätä sentään ääneen ihmetelty mutta kuitenkin.
Tutustuminen kävi verkaiseen tahtiin. Talon nuorin tyttö 2-vuotias oli "kehdossa" mahallaan ja kiukutteli. Koitin houkutella häntä syliini, mutta vastaus tuli: - "En minä huoli - mulla on mökämä puossa". Kun selvisi Hannan sairaus, alkoi mamma kyselemään, millä sitä on lääkitty. - kaikkea on kokeiltu, mikään ei auta. Mamma alkoi toivoa lääkeaineita - tervaa - pihkaa - sian tai lampaan rasvaa. No, kaikkea löytyi, ja keitos syntyi tuota pikaa ja haude paiseelle, ja huomisin paise oli kypsä puristettavaksi. Tästä tohtoroinnista mamma sai ihan ihmeparantajan maineen. Tosin hän totesi: iktyalsalva ajaa saman asian.
Tavarat tulivat seuraavana päivänä, mutta olipa meillä kauhun paikka. Tuvassamme ei ollut hellaa, vaan takka. Mamma itki: "En mie ossaa kaahlas keittää eikä meil ole tuollasii jalkapattoikaan". Isäntä hommasi jostakin vanhan rantahellan, joka laitettiin takan paikalle, ja nyt alkoi keittäminen sujua.
Oli siinä kaikenlaista puuhaa ja sovittelemista. Kotoa saadut viljat, mihin ne laittaa, sianruhot oli pian paloiteltu ja suolojen kanssa säkeissä. Talosta löytyi vanhoja tiinuja, mihin sai suolata, kun ensin pesi ja katajoitti astiat. Vanha emäntä oli melkein 90-vuotinen pirteä vanhus, jolle kuurous teki joskus kepposia. Hän seurasi meidän elämää suurella mielenkiinnolla, kertoili lapsuudessa nähneensä nuo suuret nälkävuodet, miten ihmiset vaelsivat ja kuolivat nälkään. Kertoi suuresta metsäpalosta Nummikankaalla, kuinka koko kylä, ihmiset ja eläimet olivat järvessä tulta paossa - ja miten Jumalan varjelus pelasti ihmisiä jotka eivät päässeet pakoon kotoaan vaan jäivät tulen piirittämiksi. Suuri suru kohtasi kylää, kun koululaisvene upposi järveen ja 18 lasta hukkui äitienpäivänä ukkosmyrskyn puhjettua äkkiä. Mutta tämän ihmisten vaelluksen hän piti jo maailmanlopun enteenä. Ihmetteli meidän rukiin ja nisun jyvien painavuutta ja miten valkoista "nisua" syntyi meidän jauhoista. Kevät koitti salollekin, ja meillä alkoi koulun käynti toukokuussa. Voi kauheus - lehdessä luki - Suupohjassa liikkuu susi Isojoen ja Kauhajoen metsissä, Kyllä sitä osattiin pelätä, kun 2 km ihan asumatonta metsää koulutiellä joukolla kuljettiin, joskus lähti joku aikuinenkin saattamaan. Susi ammuttiin syksyllä Isojoella, joten se kauhu loppui aikanaan.
Saimme päästötodistukset kyllä omalta opettajalta. (op. Helmi Laanti) Nummijärven opettaja oli Heikki Vanamo. Kävimme koulua kuukauden. Hän halusi nähdä, millaisen todistuksen sain, tutki sitä ja sanoi: Kyllä, kyllä tämä on hyvä, mutta paremman minä olisin antanut. Keskiarvoni on 9, jotta eipä paremmasta väliä. En ole koskaan tarvinnut todistustani, niin on elämäni järjestynyt omalla painollaan, eikä ole valittamistakaan. Kylä oli syrjäinen Salokylä, ja silloin kaikkialla oli omat tavat ja tottumukset ja ennen kaikkea persoonalliset ihmiset. Kerron heistä muutamista: Kylän hienostoa edusti vanha opettajaperhe. Majaniemen rouva oli kaunis vuosisadan vaihteen tyyliin pukeutuva lierihattuineen ja päivävarjoineen ja puhui hyvin huoliteltua kieltä. Heidän Yrjö-poikansa kävi koulua - kesällä hän oli kylän keikari, tyttöjen ihastuksen kohde, ujonpuoleinen nahjus! Itse opettaja oli hyvin sairas vanha mies. Hän oli kirjoitellut runoja, joita julkaistiin paikallisessa lehdessä. Muista yhdestä vähän: "Nummijärvi" - "On Nummikangas kuuluisa, sen muistojen manner on maineessa, sen laidassa laakso kaunis on tuo Nummijärvi kaunoinen...". Täällä Nummijärvellä oli ollut suomen sodan aikana suuret taistelut ja kivinen muistomerkki oli taistelupaikalla.
Lähdekorven Valee oli kylän eläinlääkäri ja poppamies. Hän oli vähän rujo varreltaan, mutta ääni ja nauru mahtava. Kyllä siinä hymy hyytyi, kun Valee taikoja teki sairaalle eläimelle. Hänellä oli ehtymätön varasto juttuja vanhoista tapauksista ja enteistä. Iltakaudet hän istui meillä ja kertoili tarinoita. Me lapset karvat pystyssä kuunneltiin, miten lapinkaivoon sodan aikana oli upotettu aarteet ja kirkonkellot ja miten niiden etsijät ovat kuolleet ja kaikki uimarit siihen hukkuvat. Lapinkaivo on pieni lampi syvässä rotkossa maantien varressa. Iltaisin sieltä kuuluu lapsen itkua ym. ihmeellistä.
Hannes-setä kertoi vuosia sitten: miten he isäni kanssa kävivät uimassa eikä mitään tapahtunut uidessa. Hän nousi ensin rannalle sammalturpeesta kiinni pitäen, mutta isän ote lipesi ja hän vetäisi vettä nenäänsä ja hätääntyi; nyt noutaja tulee. Setä menkaloi rannalla, jotta ui äläkä valita. Toinen turve on vahvasti kiinni, ja hän kepin avulla auttoi veljen pois, mutta eivät hekään toistamiseen uimassa käyneet.
Hautalan Ville - Koppa-Ville - oli korin- ja korveen tekijä. Hän oli saanut helluntai herätyksen ja kulki saarnamiehenä. Hänen mökkinsä oli ihan yksinäisellä paikalla kylän ulkopuolella.
Mäkkylän paappa asui huonemiehenä Ojalassa. Hän oli ollut Amerikoissa ja saanut sieltä valaistuksen - en tiedä oliko hän mormooni vai battisti, mutta hän luki raamattua määräaikoina työmaallakin. Hänellä oli kirja mukana ja luki ääneen kappaleen ja rukoili päälle. Joskus hän sai Jumalalta määräyksen lähteä jonkun luokse rukoilemaan, ja niin saivat jäädä työt ja toimet. Hän pesi partansa ja tukkansa - niitä ei saanut leikata ensinkään, ja sianlihaa hän ei syönyt. Ennustuksia hän lateli myös tarpeen vaatiessa, mutta viinaan hän joskus sortui ja sitä katui katkerasti monta päivää.
Amerikoissa kävijöitä oli muitakin. Juurakon Viljami oli ollut ja palannut. Hän rakenteli vesipumppuja taloihin ja sovelsi muitakin taloudellisia oppeja omassa taloudessa.
Monia Amerikan leskiä eleli perheineen ja odotti miestä palaavaksi - tai ainakin kirjettä - usein turhaan. Tarinoita riitti, kaikenlaisia ihmiskohtaloita. Joku sai paketin, ja oli niissä ihmettelemistä. Kylässä ei ollut sähkövaloa, petromaksit suhisi suuremmissa taloissa ja koululla. Kyllä minä jaksoin pelätä tuota kapistusta. Tavallinen öljylamppu oli sentään kotoinen ja turvallinen. Silloin vielä sai öljyä lamppuun ja puimiseen ostoluvalla.
Pääsiäisenä Juurakon mäelle rustattiin pääsiäiskokko. Oli hyvä hankikeli kun nuoriso kokosi kaikenlaista poltettavaa ison kasan, mutta pääsiäiseksi suojasi, ja yöllä hanki upotti, kun valkioita poltettiin. Hauskaa oli, mutta oltiin jalat märkinä, kun sohjossa rämmittiin. Kokko oli keskellä peltoa. Yöllä syötiin myös mämmiä, jota oli tehty jo ennen palmusunnuntaita imeltymään. Syksyllä teurastuksen aikaan oli tehty verimakkaroita ja ryynimakkaraa. Kovasti oli tarkkaa puuhaa suolien puhdistus ja koko touhu. Maukkaita makkarat olivat , mutta ei meille tavaksi tullut tehdä näitä herkkuja.
Piiraan paisto oli isännälle juhlahetki. Hän katsoi tarkkaan kaikki vaiheet ja toi joskus värkit ja pyysi äitiä paistamaan heillekin. Niin sitä eleltiin, toinen toiselta oppia saaden suuremmitta riidoitta - mitä joskus vähän erimielisyyttä.
Keväällä -41 vapun aikaan saimme siirron Euraan. Itku silmässä erottiin ja luvattiin pitää yhteyttä. Isäntä sanoi: "Olishan tuota maata teille täälläkin viljellä, mutta herrojen määräys on sijoittaa tänne toisen pitäjän asukkaita". Niin päättyi tämä jakso elämästä.
Kesällä viljeltiin kerhopalstaa ja paimensin lehmiä "Riskun maalla". Perunaa ja ohraa oli vähän kylvettynä. Virkkasin emännälle sängynpeittoa - päivätäkkiä - kalastajalangasta. Kävin usein Leppäpuskan Hilmalla kylässä, kun lehmät makasivat. Talo oli elämys. Ensiksi heillä oli kaneja. Niitä oli kaikkialla, ne kaivoivat koloja olki- ja heinäkasoihin. Tupa oli vanha ja hatara, etuosassa elelivät kanat ja porsas. Sipulilootat ja perunat olivat orsilla, ja kamarissa ihmiset. Lapsia oli moniaita, isä Paavo vapaussodan invaliidi ja vähän saamaton, Hilma iloinen ja toimelias nainen ja voi miten hyvää "kropsua" hän paistoi. Kyläläiset olivat ennen sotaa talkoilla veistäneet heille uuden tuvan hirret, mutta tien toisella puolella ne kasalla harmaantuivat, kun ei Paavo saanut päätetyksi rakennuksen paikasta. - Hilma sanoi: "kyllä meidän isä vielä pojilleen tuvan laittaa", mutta ajan kuluessa vuosia, pojat laittoivat uusista hirsistä isälleen tuvan.
Juhannuksen aikaan, kun ruis oli jo heilimöinyt, alkoivat kyläläiset koota ruispeltojen laitaan olkia ja risuja. Me ihmeteltiin. Isäntä selitti, että tuuli on pohjoisessa ja tulee hallat. Poltetaan hallavalkioita, niin saadaan siemen säilymään. Isä ja Hannes-setä olivat jo palanneet siviiliin ja olivat ojankaivuussa suolla, sekä myös kokoamassa näitä hallakokkoja. Vanhapappa sanoi: "No ei perkkule Suomes hallaa oo ko Topeliukse Maamme kirjas. Mie oon jo yl 70 enkä oo näht hallan paneva rukiita - joskus vähä kauraa rapsi sellaselta , joka on keyväist myöhää kylvänt, ja joskus potativarsii myöhää syksyll.
No, koitti sitten tuo kolmas kylmä yö, ja pakkanen tuli. Silloin syttyivät kokot ja taitavasti olivat laatineet savusteet. Savu laskeutui maan pintaan ruisvainion päälle ja suojasi viljaa. Koko kylän väki oli valveilla. Ne tähkät, jotka eivät olleet savuverhon alla, olivat jäässä. Pappa toi mammalle, joka nukkui tuvassa, nähtäväksi tähkiä ja itkusilmässä herätteli. - "Nouse kamu katsomaa, nää on iha paksus jääs". Mamma parahti: "Herra Jumala, myöhä kuollaa viel nälkää ko halla pannoo viljat, Herra armahda meit syntisii." "Siinä sitä sitten päiviteltiin. Kolmena yönä polttivat valkioita, ja sitten tuli lämmintä. Vilja kasvoi ja karjalaiset olivat saaneet taas uuden kokemuksen lisää." Muut elot säästyivät, ja tuli oikein hyvä viljavuosi.
Isä oli päässyt Seinäjoelle valtion viljavaraston rakennukselle töihin -hanttihommiin. Hän osti naisten polkupyörän äidille. Äiti ei osannut ajaa pyörällä, mutta kirkolle oli matkaa 25 km ja asemalle 30 km, ja asioinnit kaikki olivat tuolla. Posti oli Hyypässä 10 km päässä. Eikä linja-autoja kulkenut ensinkään. Äiti päätti opetella ajamaan pyörällä. Hän oli pieni ja lihava. Pappa sanoi: "Jos Maija oppii ni kyl miekii". Pihassa opettelivat, pidettiin pyörää kiinni, mutta eihän siitä mitään tullut. Pappakin nousi satulaan istumaan ja totesi: "Ei tule mittää, minnuu huippaa, ajakoot vaa toiset, mie kävellä lippajan." - Hän oli hyvin joutuisa kävelijä! Äiti lähti aamusta pyörän kanssa asemalle ja sanoi: "Älkää hättäilkö, kyl mie huomen kottii tulen" ja tuli myös, mutta ajoi pyörällä. Hame oli kolmesta kohtaa halki ja jalat mustelmilla ja kämmenet ruvella, mutta 60 km taivallettuaan oppi ajamaan pyörällä ja hyvin. Hyväkän Martti opetteli myös, mutta hänen tasapainonsa petti aina, jos piti kääntää päätä sivulle. Meillä lapsillahan oli suurta huvia olla tienvarressa ja huudella: "Hyväkkä", kun hän käänsi päätä ja kaatui. Hän pyyteli: "Älkää työ ain huuvelko, se häirissöö miu ajamista, mie voin vaik satattua issein." Hyväkkäläiset olivat muuttaneet Vuoksenrannasta, ja Martti säilytti tuon kahden ässän käytön. Kun Räisälässä sanottiin itse, niin Martti - isse - meidän suureksi riemuksi. Lopuksi isämme piti meille kovan puhuttelun Martille huutelusta ja se loppui selkäsaunan pelosta. Olosuhteiden pakosta moni muu karjalaisnainen ja mies opetteli tuona kesänä pyörällä ajon, lapsethan olivat opetelleet jo aikaisemmin. - Se oli sitä kehityksen kulkua.
Kulmalan nuori emäntä synnytti pojan, mutta se tapahtui "keisarinleikkauksella". Pönkät oli heillä evakkona. Pitihän sitä ihmettä minunkin käydä katsomassa, vaikka mielestäni lapsi oli ihan tavallisen näköinen, muutahan en paljon ymmärtänytkään enkä ilennyt pyytää äitiä näyttämään leikkaushaavojaan.
Eläimistökin oli vähän toisenlainen, mihin me oltiin totuttu. Järvessä oli kalaa vähän, ja kiiski hyvin yleinen. Lampien hauet ja ahvenet olivat mustia kun möröt. Kurki oli lintuna yleinen, olivathan suuret Kauhaneva ja Koihna lähiympäristöä. Keväällä aamuyöstä herättiin kummiin ääniin, ikkunasta näkyi sumuinen pelto ja äänet kuuluivat sieltä. Ei ole koiran haukuntaa eikä korpin raakuntaa, vaan siltä väliltä. Erottuipa sumusta suuria hahmoja, mutta mitä. Aikamme tutkailtua tultiin siihen tulokseen, että kurkia. Sumu hälveni, ja 20 kurkea ruokaili sänkipellolla. Oli se arvokasta astuntaa ja kumartelua. Koko päivän ne siinä viipyivät. Yritinpä piirtää kuvaakin, mutta piirustus on huonoin taitoni - eihän siitä mitään tullut, mutta lähtemättömästi on mieleeni piirtynyt kuva niistä. Suolla oli myös lintuja, joita emme tunteneet. Turhaan odotimme käen kukuntaa, ei kuulunut. Vanhaemäntä sanoi: "Harvoin täällä käkilintu laulaa", Pääskysiä oli paljon.
Kyykäärmeitä oli kaikkialla ja etenkin suolla. Lähdimme nevan reunaan mustikkaan, ja isäntä komensi laittamaan vanhat sarkahousut ja puserot päälle. Saappaat jalkaan ja "pultut" saappaan sisään. En olisi millään näin pukeutunut, mutta ilman ei ollut lähtemistä matkaan. Suolla vasta ymmärsin, kun kyyt luikertelivat mättäikössä ja isäntä selitti: "Jos kärmesmato iskee, se ei yletä iholle vaan puree kangasta ja myrkky valuu siihen ja saapasvarsi kun on täynnä ei pääse livahtamaan saappaaseen." Saimme paljon mustikoita ja suuria. Juolukkaa kasvoi paljon, mutta sitä he eivät käyttäneet, eikä paljon mekään. Valokkia ja luhdikkaa ei tuona kesänä ollut. Mutta todettiin meillä niitä sanottavan: muurain ja mesimarja. Vaapukka taas oli vaarain, mutta sitä ei Nummijärvellä kasvanut, ei edes palokankaalla.
Sienet tulivat aikanaan. Ei ole karvalaukkua, ei harmaasientä. Olipa kangasrouskua ja männyn herkkutattia. Nyt alkoi papalle juhla-aika. Kori kainaloon ja kankaalle. Vanhaemäntä ihmetteli: "Olen minä eläissäni nähnyt kaikkea syötävän, mutta en maronlakkia". Niin hän halusi nähdä, miten ne "pruukatahan" ruuaksi, ja istui ja katsoi tarkkaan jokaisen vaiheen ja maisteli valmista paistosta. Totesi hyväksi ja komensi pojan tyttäret keräämään ja laittamaan sieniruokia ja laittoi myös itselleen. Hän nimittäin asui mummunkamarissa ja laittoi itse ruokansa omalla hellalla ja keitti kaffeen ihan suolan kanssa. Meidän kahvia ihmetteli, ettei suolaa käytetä - vedeltä se maistuu.
Syksyllä minä kävin viljan leikkuussa naapureilla. Viljat ajettiin leikkuukoneella, mutta lyhteet sidottiin käsin ja laitettiin seipäille kuivumaan. Tässä työssä ollessani opin syömään talkkunaa, sillä se oli evästä pellolla, kun pellot olivat kaukana. Päätin kyllä ensin, ettei minulla ole nälkä, mutta vanha talon työmies houkutteli minut maistamaan, ja hyvää oli. Talkkunan teko näytti minusta ihan sianruuan teolta - piimää ja epämääräisen näköisiä jauhoja. - vieläkin ostan talkkunajauhoja ja teen talkkunaa.
Perunat kaivettiin koneella ja talkoita riitti. Mutta sitten tulivat sateet, ja juurakon peruna oli savimaassa, eikä kone toiminut. Ne piti kaivaa käsin. Koko kylän väki oli talkoissa. Vettä satoi ja maa upotti. Laudan päällä seisottiin ja kuokittiin. Toiset kantoivat perunat riihen lattialle kuivumaan ja kuivat perunat laatikkoon ja kellariin. Kyllä vanhanaikainen sarkatakki on hyvä vaate, se pitää veden ja lämmittää. Ruokailun aikana vaihdettiin kuivat päälle - saunassa oli takkien kuivatus. - Niin tulivat heidänkin perunansa talteen.
Talossa oli muuten 12 lasta, ja Saara syntyi seuraavana talvena. - Puolukkaa oli paljon ja sitä kerättiin talveksi. Oli kylän koppa- ja korvoomestarilla työtä, kun eukkojen piti saada "pyttylöi", suurta ja pientä, koria ja naperkkaa.
Kylä ja ihmiset tulivat tutuiksi. Lapsia syntyi ja vanhuksia kuoli, myös meitä evakkoja. Homa-Helenan hautajaiset olivat myös, ja kyläläiset muistavat ne hyvin. Kun hauta oli luotu umpeen, "Joska-Anne", hänen tyttärensä sanoi: "Pojat, nyt lauletaan mammalle". Joku tarjosi virsikirjaa, mutta ei sitä tarvittu, ulkomuistista he lauloivat kaikki mamman lempivirret. Luoja oli antanut heille kaikille kauniit lauluäänet, jota he myös käyttivät itsensä ja toisten iloksi. - Nummijärven hautausmaalla pääportista oikealle on hautarivi. Siihen karjalaiset on haudattu. Kyläläiset hoitavat haudat. Ovat hyvin siistejä, eivät ole päästäneet paikkaa ränsistymään!
Syksyllä maatalouskerho järjesti kerholaisille keittokurssin Pihlajan taloon. Siellä meitä oli tyttöjä viikon opettelemassa kodinhoitoa. Paljon me opittiin, ja perunankuorimiskilpailu kuului asiaan.
Kansantanhuja opeteltiin myös. Väinö Pihjala soitti viulua ja ohjasi meitä: "Kiikkuri kaakkuri kirjava lintu…" ja saaristolaispolkkaa. Poikia ei ollut montakaan, mutta tyttöparissa pyörittiin.
Jatkokurssia käytiin koulussa. Meillä oli opettajana Olga Reijonen. Hän oli Hyrsylän mutkasta paennut evakko. Kertoi meille pakomatkaa ja itki kyläläisten kovaa kohtaloa, kun nälkää näkivät Venäjällä. Suomeen päästyään joutuivat olemaan karanteenissa kuin kapiset koirat. Hän opetti meidät tekemään keitinpiiraita (sulhaspiirasta) ja sultsinoita. Taito on säilynyt Nummijärvellä kahdella koululaisella. Itseltäni se on melkein unohtunut.
Miehiä lähti Lappiin töihin Liinahamarin tietyömaalle ja metsätöihin. Isä ja Hannes-setä muitten mukana. Isä ei ollut monta viikkoa, kun tuli pois - selkä ei kestänyt ja ikävä vaivasi sekä kaamos ahdisti. Hän kertoi, ettei siellä päivä paista, vaan revontulet loimuavat yötä - päivää. Hannes-setä oli koko talven. Kertoili sitten meille lapsille Lapin ihmeitä poroista ja lappalaisista.
Elämä kylässä oli kivaa ja antoisaa, mutta minua vaivasi, kun entiset lähinaapurimme "Mikalaiset" asuivat Nummikoskella 10 kilometrin päässä. Oli ikävä Mammaa ja tyttöjä. Muutaman kerran kävin heillä kylässä, mutta kovasti tahtoi itkettää. Olinhan ennen heillä kotona jokapäiväinen vieras. Mikalan pojat - aikamiehet - narrailivat meitä lapsia milloin mitenkin, mutta hauskaa oli kaikilla silloin kotona, mutta nyt oli toisin. Myös paras tyttökaverini Honkasen Alli asui kaukana Kauhajärven kylässä. Kirjoiteltiin toisillemme kuulumisia, ja aina joskus pääsi käymäänkin. 20 kilometriä oli melkoinen matka pyörälläkin, mutta leipäpalat taskuun, ja kävellenkin kävin pari kertaa. Heiltä Aarne kuoli ja haudattiin Kauhajärven hautausmaalle. Hän sairasti koko talven jo Ilmajoella ollessamme.
Hyväkän tytöt olivat entisiä koulukavereita lähinaapurissa, mutta Tyyne pääsi kylän kahvilaan töihin. Tuntui, että hän oli niin hieno ja aikuinen jota piti vähän vierastaa. Toinin kanssa käytiin yhteisiä rientoja - jatkokurssia.
Martta-täti pääsi Kauhajoen emäntäkouluun, ja siinä olikin ihmettä kylläksi. Voi miten toivoin, että olisin vanhempi ja minäkin pääsisin sinne. Minä en ollut lapsi enkä aikuinen, vaan 13-vuotias haaveilija. Olisin mielelläni vain lukenut ja lukenut, mutta eihän niin saanut tehdä, vaan piti neuloa ja tehdä muitakin käsitöitä. Silloin ei ollut valmiita vaatteita paljonkaan. Kaikki piti tehdä kotona. Jouluksi sain emännän "päivätakin" valmiiksi, kyllä se oli kesken jäädä, kun kyllästytti palojen ompelu, mutta äiti auttoi ja valmista tuli. Sain tekopalkaksi - monot - ne olivat silloiset muotijalkineet.
Jouluna meillä oli suuri yllätys. Lypy-täti tuli miehensä ja Maire tyttären kanssa meille joulun viettoon. He asuivat Peräseinäjoella ja sieltä he tulivatkin autolla -junalla ja loppumatkan pyörillä. Maire oli kääritty filttiin ja köytetty tavaratelineelle, oli siinä lapselle kyytiä - 4 vuotta juuri täyttänyt. Tapaninpäivänä he lähtivät takaisin.

Pentti Korpela muistelee 1943 Hämesharjuun pudonneen saksalaisen lentokoneen putoamista ja kertoo olleensa Ylimysjärven luomansuulla tammella koiran kanssa, kun kaksi lentokonetta lähestyi pohjoisen suunnalta. Toinen alkoi äkkiä präiskähtelemään. Tuli ajatus, että se putoaa suoraan päälle. Kone putosi tammelta jonkin matkaa Hämesharjuun ja Kattilasaloon päin. Sieltä pöllähti savupilvi. Näin, kuinka toinen kone teki kierroksen putoamispaikan yllä ja lähti pois.

Tammelta oli putoamispaikkaan noin kilometrin matka. Juoksin paikalle. Lentokoneen nokka oli painunut maahan aika syvälle. Kone präiskähteli ja paukkui kovasti. Otin lentokoneen pienen takapyörän mukaani ja lähdin kotiin. Pyörän piilotin erään kuusen alle. Ajattelin, että tulen hakemaan sen myöhemmin. Tuumasin, että siitä saa hyvän kottikärryn pyörän. Koneessa oli pahvilaatikollinen tupakkaa. Otin myös sen ja toin kotiini. Näin, miten lentäjän pään toinen puoli oli männyn oksalla. Punainen tukka näkyi. Paikalle tulleet saksalaiset panivat lentäjän jäännökset puulaatikkoon. Lentokone oli saksalainen sotilaskone ja siitä saksalaiset ottivat talteen potkurin.

Siinto Pihlaja muistaa olleensa lomalla ja peltotöissä, kun hän havaitsi, että kaksi konetta lähestyy pohjoisesta päin, arvatenkin Lamminmaan kentältä. Toinen oli suurempi. "Mihinkähän se toinen ny joutui, kun ääni loppui?" kertoo Siinto ihmetelleensä.

Soini ja Lipasti hakivat koneen moottorin pajalleen. Juho Leppisen taljalla moottori nostettiin nevasta. Kun konstaapeli Arvo Luoma kuuli, että saksalaisen lentokoneen moottori oli tuotu Lipastin pajalle, niin hän määräsi tuomaan heti sen pois samaan paikkaan. Moottori tuotiin takaisin Hämesharjuun vähin äänin.

Ilmari Haapaniemi kertoo myös olleensa paikalla ja nähneensä tapauksen.

"Olin tulossa kotiin lähellä Rantamäkeä eteläpäästä päin, kun huomasin, että pohjoisen suunnasta lähestyi kolme lentokonetta. Arvasin, että ne ovat saksanaisia, koska heillä oli lentotoimintaa Lamminmaan ja Porin välillä. Äkkiä yksi kokeista alkoi yskiä pussahdella ja päättelin, että sillä on ny jotakin vaikeuksia. Kone syöksyikin Hämesharjun maastoon maahan ja heti sieltä leimahti savupatsas ilmaan. Palasin Viljami Viidan taloon, kun tiesin, että siellä on puhelin. Soitin piiripäällikkö Valde Ranta-Knuuttilalle ja kerroin tapahtuneesta. Ranta-Knuuttila määräsi minut ottamaan vastuun koneen putoamispaikasta ja järjestämään siellä vartioinnin. Samalla Ranta-Knuuttila ilmoitti, että minulle on määrätty kolme vuorokautta lisää lomaa ja että hän ilmoittaa yksikkööni antamastaan määräyksestä. Järjestin paikalle vartioinnin. Totesin, ettei sinne kukaan halunnutkaan kovin lähelle mennä, kun siellä paukkui ja räiskähteli useasti.

Ranta-Knuuttila ilmoitti asiasta Poriin, jossa saksalaisilla minun tietojeni mukaan oli asemapaikka. Hämesharjuun saapui 5-6 henkilön ryhmä saksalaisia ja he veivät muodottomaksi palaneen lentäjän ruumiin ja jonkin verran lentokoneen osia. Saksalaiset pitivät poortia Viidan talossa sen ajan, kun koneen jäännösten kokoaminen kesti. Myöhemmin koneen putoamispaikka oli poikien kiinnostuksen kohde ja sieltä tuotiin erilaisia metallipalasia aarteiksi ja sormusvärkeiksi.

Tällainen oli pudonnut lentokone jonka mukana kuoli saksalainen lentäjä Hans-Georg Pötter 25.10.1943

Jaakko Haapaniemi löysi tämän valopistoolin läheltä lentokoneen putoamispaikkaa


Saksalaiskoneen jäännöksiä Hämesharjun laidassa

Kauhajoen kirkolla kruununmakasiinissa oli aseiden keskusvarasto. Aseita jaettiin ystävä ystävälle. Kansan suussa kulki huhu, että "venäläinen tuloo viäki ja sitte pitää olla kättä pirempää. Tuloo se kolomannenki kerran. Pyssyjä pitää panna lymyhyn. Kolomas tuleminen tietää sissisotaa". Venäläisten toimiin ei luotettu. Pysyjä lymyteltiin pahan päivän varalle kuka minnekin. Korpelan Penttikin haki Suomi konepistoolin ja pikakiväärin sekä 1800 panosta. Näistä aseista ei luetteloita pidetty. Niitä sai vain ja ne jäivät sille tielle. Varsinaisia asekätköjä ei Nummijärvellä kuitenkaan tiedetä olleen. Tosin kerrottiin, että Kirkkoharjujen multikkoon tuotiin pyssyjä, ja tästä kätköstä olisi Kantolan Olavi ollut tietoinen. Vahvistamattomien tietojen mukaan aseilla tehtiin liiketoimintaa. Kätkettynä oli mm. japanilaisia kiväärejä. Kansalaiset "tiesivät", että kätkennällä oli valtiovallan hiljainen siunaus. Sotien jälkeinen pelko leijui ilmassa ja kansa halusi varmistaa, ettei tositilanteessa aivan yli kävellä. Pentti Korpela muistaa, kuinka urkkijoita pelättiin ja häntäkin vainottiin. Valpon silmät ulottuivat Nummijärvellekin. Muistiin on jäänyt sekin, kun Kiljusen Antin kodissa oli pikkujoulu ja sieltä palattaessa Lautamäen Jussin pojat yllättelivät päälle.

Kun viljaa jauhettiin myllyssä, piti jauhattajalla olla erityinen jauhatuskortti. Kansanhuollon tarkastaja oli usein myllyssä vahtimassa, ettei pimeää jauhatusta suoritettu. Tätä tarkastajaa "karahteerattiin politrukiksi".

Myllyyn tuotu vilja otettiin valtiolle, ellei jauhatuskorttia ollut. Mylläri saattoi tiedustella jauhattajalta korttia. Jos ei korttia oikein tahtonut löytyä, niin mylläri saattoi sanoa, jotta katsotaanpa nyt, jos tuolta taulun takaa löytyisi. Monesti mylläri antoi tarkastuksen ajaksi kortin jauhattajalle ja laittoi sen taas taulun taakse seuraavaa jauhattajaa varten.

Tiedetään, että Feeli Mannila oli kovasti tarkka jauhatuskortista. Monet ihmiset ovat kertoneet, kuinka sota-aikana joutui valehtelemaan. Ellei osannut valehdella, kansanhuollon kanssa ei pärjännyt paljon kuinkaan. Kerrotaan myllyssä sattuneen tapauksen, jolloin joku jauhattaja oli juuri kantamassa myllykalua päälle, kun tarkastaja saapui paikalle. "Onkos sulla jauhatuskorttia?" kysyi tarkastaja. Jauhattaja totesi, että "orota ny, kun minä vien tämän pussin myllyn päälle, niin kyllä minä sulle kortin näytän". Tarkastaja oli nousemassa rappuja ylös ja jauhattaja tuli ylhäältä alaspäin. "Silloon sen sappi nousi ja se tääkäs tarkastajaa suoraa taulun päälle niin, jotta syynäri kolisteli monta ympärystää rappuja alahappäin". Ja lopputarkastukset suoritettiinkin sitten käräjillä.

Jauhatuskortti

Teurastetun nautaeläimen vuota tai lampaan nahka pantiin luutukseen. Sammutettua kalkkia levitettiin karvapuolelle ja tuore nahka käärittiin kerälle noin viikoksi. Luutuksen jälkeen nahka räkättiin ensimmäisen kerran. Räkkääminen on nahassa olevan rasvakerroksen poistamista. Räkkäämisen jälkeen nahkaa liotettiin pajun parkissa noin puoli vuotta. Parkkivesi tehtiin suuriin puutynnyreihin. Parkkiveteen tarvittava pajun parkkikuori irrotettiin keväällä mahlan aikaan.

Parkituksen jälkeen vuota asetettiin räkkipenkkiin ja räkkiraudalla irrotettiin nahkaan vielä jäänyt rasva ja liha. Räkkipenkkiin pantiin painoksi airas, että käsiteltävä nahka pysyisi paikoillaan. Räkkäyksen jälkeen vuotaa hakattiin puunuijalla palakkuun päällä siitä syystä, että nahka pehmenisi. Tämän jälkeen nahka käytettiin taas parkkitynnyrissä.

Fällynahkaa käsiteltiin erikseen ja eri tavalla, sillä lampaan villan täytyi pysyä nahassa. Nahkaa ei saanut kalkita. Lammasta ei myöskään keritty ennen teurastusta, jos nahasta haluttiin fällyvärkki. Parkituksen jälkeen nahka asetettiin nauloilla seinälle kuivumaan. Ja sitten olikin vuorossa fällymestari, joka vielä laittoi erityisen parkkiliemen. Hermanni Länsimäki oli yksi taitajamestari...

Sirpaleita ajan arjesta

1940 Halkojen hakkuutyöt olivat tämän talven metsätöissä aivan etualalla. Varsin usein työvoiman puute on kuitenkin hakkuutöiden esteenä.

Hallitus määräsi perunan pakko-oton.

Suomen valtion talouden tukemiseksi maassa järjestettiin kultasormusten keräys. Muistona sota-ajasta ja yhteisistä kovista ponnisteluista monella nummijärviselläkin on aitojen kultasormusten sijaan saatu rautasormus. Keräystä vauhditettiin iskulauseilla: Sormuksestasi tulee luja rengas puolustuksemme ketjuun! Anna tänään kultaa raudasta!

Tiistaina maaliskuun 12. päivänä 1940 klo 7.00 esitettiin teksti Suomen ja Neuvostoliiton rauhansopimukseksi. Allekirjoitus tapahtui jo 13. päivän vastaisena yönä.

1942 Nummijärven ja Nummikosken miehille ja naisille oli mottitalkoita varten varattuna Eevert Lammin metsä. Työnvalvojina toimivat Viljami Juurakko, Kaarlo Keski-Nummi ja Armas Marttila. Kokoontumispaikkana oli Haaviston kauppa ja Lehtisen kahvila.

Vanha sanonta: rehellisyys maan perii, ei pitänyt paikkaansa silloin kun asioitiin Kansanhuollon kanssa. Jos aikoi jotenkin elää ja ruokkia perheensä, oli valehdeltava. Rehellisyydellä ei pärjännyt. Kansanhuollon maineesta kertovat lausahdukset "Ne viöö silimäkki päästä" ja "Kansanhuolto rosvuaa leivän suusta".

Eräänä esimerkkinä voi mainita, miten Elviira Jokisen metsä hakattiin. Kun tällä leskivaimolla ei ollut mahdollisuutta itse hakata Kansanhuollon luovutuksiin määrättyjä puumääriä, niin viranomaiset panivat omat miehensä töihin. Lunta oli paljon ja miehet kaatoivat puut lumen päältä. Kaikki mitä oli saatavissa. Keväällä oli vain lohdutonta kannikkoa jäljellä. Lähes metrin mittaiset kannot töröttivät hakatussa ja ryöstetyssä metsässä. Elviira ei osannut pitää puoliaan. Kansanhuolto suoranaisesti ryösti hänen pienen metsänsä.

Viljami Viita, Eemil Sivu ja Arvo Kulmala olivat Kansanhuollon syynimiehiä Nummijärvellä. Paikallisten syynimiesten kanssa sentään pärjäsi, mutta huollon haukat kun tulivat, niin eipä tahtonut tulla toimeen - huonostikaan.

Soukkana sota-aikana aiottiin ottaa Salomon Hongiston riihen katolta oljetkin elukan rehuksi. Jos lampaannahka pääsi pilaantumaan ja homehtui, niin se vietiin Kansanhuollon luovutukseen. Kaikin keinoin yritettiin Kansanhuollon pakkoluovutuksia väistellä. Syynimiehiä hyvittiin sianlihanpalalla, jotta saataisiin teurassika "kovin pieneksi". Lampaita rahdattiin luhtalatoihin piiloon tarkastajilta. Kansan suussa oli sanonta "Kunei taharo olla ittellekkää, niin mitä sitte pakkolunastuksehen". Heinäkuorman sisälle lipattiin lunta, jotta saatiin edes vähän painoa.

1943 Ruokapulan aikana Suomessa käytettiin kaikkia mahdollisia selviytymiskeinoja Keinoja löytyikin mitä moninaisimpia. Niinpä järjestettiin mm. valtakunnallinen puolukanpoimintakilpailu metsän antimien saamiseksi talteen.



Vaatepulakin oli ankara ja kansalaisia kehotettiin kaivamaan aarteet esiin kätköistä.

Samana vuonna tehtiin yleinen karjan luettelointi koko maassa.

1946 Kauhajokisia kehotettiin Ylimysjärven niittoon. Kaikki heinä oli niitettävä. Jos joku ei ehtinyt niittoon, olisi osa annettava rehun tarpeessa olevalle.

Kolmekymmentäluku oli aikaa, jolloin Suomessa harjoitettiin muilutuksia. Niin sanottuja valtakunnan vihollisia kyydittiin itärajalle. Näistä säpinöistä ei Nummijärvikään täysin säästynyt. Aikalaisten kertoman mukaan seurattavien listalla olivat ainakin Aimo Holma, Eemil Sivu, Arvi Talvitie, Väinö Pihlaja, Jaakko Järvinen ja Heikki Vanamo.

Kivistön Jussin tiedetään olleen vartiossa koulun saunan päällä. Täältä hän varmisteli, ettei Heikki Vanamoa päästä kyyditsemään. Vanamoa todella yritettiin muiluttaa. Vanamo aavisteli, että häntä voitaisiin tulla hakemaan. Salavihkaa hän hankki Stoc -merkkisen pistoolin suojakseen Koululle todella tultiin opettajaa noutamaan. Kauko Talvitie kertoi olleensa sattumalta paikalla kyyditsijäjoukon tullessa koululle. Vanamo aavisti miesten aikomukset ja hän oli varautunut tällaisen varalle. Hän tuli miehiä vastaan, veti yllättäen esiin käsiaseen ja ilmoitti: "Nyt miehet saatte tulla, mutta yksitellen ja metrin välein". Kyyditysyritys kuivui kokoon ja kyytiporukka poistui koululta. Toista yritystä ei tehty.

Aikalaiset kertovat, että tässä mainitut henkilöt olivat täysin aiheettomasti listalla. Nämä meiningit perustuivat turhanaikaisiin ilmiantoihin ja urkkimisiin, joita harjoittivat jotkut kansalliskiihkoiset. Ainoastaan Aimo Holmasta kaikki eivät ole varmoja. Hänestä ei oikein päässyt selvyyteen, kerrotaan. Tiedetään hänen tehneen matkoja itärajalle moottoripyörällä.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta antoi vuonna 1930 epäluottamislauseen maaherra Martoselle, joka "törkeää laatua olevassa rikosasiassa oli jättänyt antamatta oikeusapua". Oikeuskanslerin oli näissä asioissa puolestaan "pitänyt tehokkaammin teroittaa asianomaiselle hänen velvollisuuttaan ehdottomasti noudattaa lakia ja asetuksia". Oikeuskansleri Albert Makkonen oli kolme kertaa kehottanut Martosta suhtautumaan valituksiin vakavasti.

Kyseessä oli opettaja Otto Aimo Holmaan kohdistettu ajojahti. Holma oli omalaatuinen ja äkkipikainen mies, poliittisesti vasemmistoradikaali. Hän ei sopinut maaseudun valmiisiin rooliluokituksiin. Tämän vuoksi hän sai kosolti vihamiehiä. Häntä kyydittiin lapualaiskesänä kolme kertaa, ja yritettiin vielä useammin. Etappimiehet armahtivat hänet yksityiskoston uhrina, jolloin hän päätyi "ikitielle".

Ensimmäisestä kyydityksestä 27.6.1930 Holma palasi Nummijärvelle, jossa hän oli viettänyt aikaisemminkin kesiä. Hän joutui elämään kovin varuillaan. Lapualaiset koettivat harva se yö yllättää hänet. Holma pakeni milloin metsään milloin naapuriin. Monesti hän joutui odottamaan hyökkääjiä ladattu pistooli turvanaan. Kerrotaan Holman joskus tämän ajojahdin aikana pukeutuneen jopa Albertina Pihlajalta saatuihin naisten vaatteisiin lapualaisten harhauttamiseksi.

Muutenkin tänä aikana kylän asukkaiden menemisiä ja tulemisia seurailtiin. Kylällä ajoi kummallisia autoja. Aimo Holma oli tiettävästi etsityin. Hän piileskeli Pihlajan riihenkokissa ja Haapaniemen olkiladossa. Sieltä Väinö Pihlaja toimitti hänet salaa Leppiniemeen ja Sameli Pihlaja vei hänet Karvian Kaappolaan. Mennessään Sameli osti evästä Jaakko Mäkkylän kaupasta.

Arvi Talvitien talolla pidettiin vartiota, jota lapset kovasti kummeksuivat. Anni Rajala ja Kauko Talvitie muistelevat, että mitään epäisänmaallista ei heidän isässään varmasti ollut.

Holman tapauksessa kerrotaan, että hänen "vaimonsa" Liisi Lehtinen kanteli. Holma teki ensimmäisestä kyydityksestään kantelun nimismies Alfred Leskiselle, Samoin Vaasan läänin maaherralle, koska ei luottanut nimismieheen. Nimismies sai huomautuksen Holman valituksesta ja hänen käynnistään maaherran virastossa. Nimismies Leskinen meni poliisin saattamana Holman luo 17.7.1930, mutta tämä ei uskaltanut puhua ja kieltäytyi ottamasta heitä vastaan. Ylikonstaapelille hän oli kyllä kertonut tapahtumista sekä aikomuksestaan muuttaa pois paikkakunnalta ahdistelun vuoksi.

Holma vietti viimeisen yönsä Haapaniemen ladossa ennen lähtöään virkapaikalleen Himangalle. Sitä ennen hän oli joutunut sanaharkkaan päävihollistensa kanssa. Varotoimi oli tarpeen, sillä lapualaiset rynnistivät suurella joukolla Holman asunnolla ja penkoivat sen läpikotaisin. Lapualaiset asettivat myös vartion Nummijärveltä poisjohtaville teille, mutta Holma onnistuttiin toimittamaan Karvian Kaappolaan.

Kauhajoelta selvittyään Holma teki seikkaperäisen valituksen oikeuskanslerille ja suojeluskunnan päällikölle. Se ei pelastanut häntä joutumasta Himangalla 30.8.1930 uudestaan lapualaisten armoille. Kostoksi ilmiannosta. Päästyään ruhjottuna kotiin, ei Holma enää uskaltanut yöpyä kotonaan, vaan nukkui heinäladoissa ja syöksyi päivisinkin metsään auton hurinan kuullessaan.

Oikeuskansleri oli huomannut uutisen Holman viimeisestä kyydityksestä ja moitti maaherraa Holman valituksen tutkimatta jättämisestä. Kauhajoen ja Lohtajan nimismiehet ryhtyivät kuulusteluihin maaherran käskystä. Holma ei uskaltanut puhua viranomaisille. Oikeuskansleri ei kuitenkaan antanut periksi. Oli kuulusteltava Holma naapureita, nimeltä tiedettyjä vainoojia jne. Nummijärvellä kuulusteltiin kaksikin eri kertaa mm. Maria ja Wilhelm Vainiota. Vainiolla ei varmuudella ollut asian kanssa mitään tekemistä.

Holma tunnettiin kylässä liukkaana liikkujana, jolla oli rahaa. Hän osti Jaakko Haapaniemeltä huvilatontin ja kosiskeli kovasti Niko Kalliomäeltä tonttia Aittooniemestä. Majaniemeen ja Hilda Järviseen Holma nimi liitettiin väkevästi. Kerrotaan, että ollessaan Pihlajan riihen kokissa Franttin talon tyttäret ruokkivat häntä sinne. Järvisen rouvalle tuli pitkään kirjeitse rahaa. Hilda mainitsi joskus: "Holma on varmaankin kuollut, kun minulle ei ole tullut sitä rahalähetystä".

Maaherra käski toimittaa lisäkuulustelut lokakuussa 1930. Monet syylliset tunnustivat, niin että syytetoimiin voitiin ryhtyä.

Ilmailupäivää mainostettiin Elokuun 10. päivänä täällä Nummijärvellä ilmailupäivä hyvällä ohjelmalla. Lentonäytöksiä, surmansilmukoita. Kurki -merkkinen kone saapuu. Ohjaajana luutnantti Nissinen. Suojeluskunnan soittokunta kaiuttelee sulosävelillä. Lotat järjestivät ravintolan.

Lentokuume kasvoi kasvamistaan. Lentopäivänä kaikki olivat haltioissaan. Suunnaton määrä ihmisiä tuli polkupyörillä ja hevosilla. Yleisöä oli 1500 henkeä. Lentopäivän illalla luutnantti ja rouva Nissinen palasivat koneella Vaasaan. Ihmetellä täytyy, miksei Nummijärven osuusmeijeri toimittanut tilaisuuteen tilattua maitomäärää…?



Lentopäivä Nummen hiekkarannassa. Taustalla kivihuvila.

Franttinmäessä Pihlajan maalla on ollut tanssilava, samoin Lapinluoman kohdassa Lapinniemessä. Varsinainen "vakavampi" tanssipaikka ja lava on ollut Persoolakson laidalla. Nämä lavat olivat kiellettyjä, koska niissä kuulemma harjoitettiin haureellista menoa ja juotiin pontikkaa. Kaikki tyynni lainvastaista ja kiellettyä meininkiä, joka piti lopettaa ja lavat hajottaa. Virkavallan toimesta Persoolakson ym. lavat hajotettiinkin monesti, mutta aina "klopit teki uuren". Lavan rakentajina häärivät mm. Eero Peltola, Aarne Kulmala, Lauri Nummijärvi, Verne ja Sylvester Hietalahti.

Lavalla pidettiin hyppyjä ja hyppyporukkaa viihdyttivät mm. Frans Jokela viulullaan ja Aleksi Talvitie huuliharpullaan. Persoolakson ympäristön kerrotaan olleen perinteinen naisten viinankeittopaikka. Lautamäen Selma tuomitsi koko Persoolakson lavan porukan yksin tuumin: "Helevettihin te jourutta!"….Mutta ei ainakaan heti jouduttu… ja sana kiersi, että taas mennään Lellavalle. "Kyllä sinne lavan syriälle meni siskoo Vilmaki ja lähties tukkansaki piippas", muistelee Elma Kalliomäki.