Ajatus kylähautausmaiden ja -kirkkojen perustamisesta Kauhajoen pitäjän eteläisiin osiin ei syntynyt suinkaan hetken mielijohteesta, vaan asiaa oli harkittu kyläkunnissa jo pitkään ennen varsinaisten suunnittelu- ja rakennustöiden aloittamista. Jo vuonna 1923 esittivät Hyypän asukkaat hautausmaan perustamista Kauhajärvelle, koska vainajien kuljetus kirkolle haudattaviksi oli osoittautunut ylen hankalaksi. Hyyppäläiset tarjoutuivat myös hankkimaan ja luovuttamaan tarkoitukseen sopivaksi katsomansa maa-alueen. Samalla ehdotettiin, että hautausmaan yhteyteen voitaisiin myöhemmin rakentaa rukoushuone.

Seurakunnan päättävissä elimissä ehdotus ei saanut myötämielisyyttä osakseen. Pöytäkirjaan on otettu arveluja siitä, onko vainajien saattaminen Kauhajoen kirkkomaahan sittenkään niin ylivoimaista. Olihan siinä aikaisemminkin onnistuttu. Asiaa ei muuttanut hyyppäläisten myöhemmin esittämä huomautus, jonka mukaan omaisten velvollisuudet eivät suinkaan päättyneet kunnialliseen hautaan saattamiseen, vaan hauta tulisi vielä myöhemminkin hoitaa.

Lopullisesti asia kuitenkin sillä kertaa kaatui kirkkoherra Lybeckin lausuntoon, jossa todettiin, ettei seurakunnassa silloisen papiston voimin kuitenkaan kyettäisi Hyypän rukoushuoneen toimintaa kunnollisesti hoitamaan. Tämänkin jälkeen Kauhajärven suunnasta on esitetty vastaava ehdotus yhtä vähäisin tuloksin aina muutaman vuoden väliajoin.

Hyyppäläisten saama varsin vähäinen myötämielisyys lienee ollut syynä siihen, että Nummijärven suunnasta ei vastaavia esityksiä seurakunnan päättäjille tehty koko 1920-luvun aikana. Ei se kuitenkaan estänyt nummijärvisiä omassa keskuudessaan harkitsemasta asiaa ja tutkimasta mahdollisuuksia oman hautausmaan ja rukoushuoneen saamiseksi. Samat epäkohdat oli täälläkin koettu kipeinä.

Muistitietona kulkee yhä Nummikosken Marttilan emännän viimeiseltä matkalta saatu kokemus. Hautaus sattui pahimman kevätkelirikon alkuun. Nummikangas oli vielä syvän lumen peitossa, mutta Kauhajoen lakeus oli jo lumeton. Rekipelillä edettiin aina Hämes-Havuseen saakka, jossa rekikuljetuksesta oli luovuttava, ja matkaa jatkettiin kärrypeleillä. Paluumatka oli luonnollisesti yhtä hankala.

Vaikka luonnonolosuhteet eivät olisikaan olleet vastaisia, joka tapauksessa lähiomaisen tai rakkaan ystävän saatteleminen haudan lepoon oli neljänkymmenen kilometrin matkan päästä melkoinen suoritus, hevosettomalle mäkitupalaiselle miltei mahdoton. Ei ihme, että ajatus omasta hautausmaasta ja kirkosta vähitellen muodostui yleiseksi mielipiteeksi. Vastustustakin tietysti esiintyi. Tärkein vastustuksen aihe oli pelko, että kyläläiset vielä vainajinakin joutuisivat eriarvoiseen asemaan joko siten, että syrjäkyläläinen oli syrjäkyläläinen vielä kuoltuaankin tai todennäköisemmin siten, että vanhojen sukutalojen väki haudattaisiin edelleen pääkirkon ympärillä oleviin, lunastettuihin sukuhautoihin, ja että uusi kylähautausmaa muodostuisi vähäisemmän väen leposijaksi.

Vuonna 1929 mielipiteet olivat muokkautuneet niin pitkälle, että Nummijärven alueen asukkaat olivat valmiita suoraan toimintaan hautausmaan ja rukoushuoneen aikaansaamiseksi. 24. kesäkuuta 1929 pitämässään kokouksessa Nummijärven, Nummikosken ja Koivumäen kyläläiset valtuuttivat edusmiehensä anomaan valtioneuvostolta, että valtioneuvosto luovuttaisi valtionmaasta kaksi hehtaaria mainittujen kylien perustettavaa hautausmaata varten ja puoli hehtaaria maata rukoushuoneen rakentamista varten sekä 600 rakennuspuuta rukoushuoneen rakennustarpeiksi.

Rukoushuoneen rakentamisen alkuunpanija oli opettaja Heikki Vanamo. Hänen toimensa olivat ensiarvoisen tärkeitä. Kyläkunnassa oli kyllä voimakastakin tahtoa rukoushuoneen ja hautausmaan saamiseksi, mutta ei yhtäkään muuta henkilöä, joka niin palavasti oli valmis toimimaan kuin opettaja Heikki Vanamo. Hän oli päättänyt, että vastuksista huolimatta Kauhajoen eteläisen kakkoskulman kylät saavat kirkkonsa.

Heikki Vanamo asioi hankkeesta valtioneuvoston virkamiesten kanssa ja niinpä anomus kirkon rakentamisesta jätettiinkin suoraan valtioneuvostolle, ohi oman seurakunnan päättävien elinten. Anomus lähti luonnollisesti lausuntokierrokselle, ensin arkkihiippakunnan tuomiokapituliin, joka 30.2.1929 palautti asian Kauhajoen kirkkovaltuustolle lausuntoa varten. Kokouksessaan 4. joulukuuta 1929 kirkkovaltuusto päätti puoltaa anomusta, koska "Hautausmaa ja rukoushuone ovat hyvin tarpeelliset puheenaolevalla Kauhajoen seurakunnan kaukaisella kolkalla".

Anomus jatkoi matkaansa puoltolauseen saatuaan. Vaasan läänin lääninkanslian antama välipäätös, jota kirkkovaltuusto käsitteli kokouksessaan 28.4.1930, tuntui kuitenkin tulleen yllätyksenä. Tällöin tiedusteltiin, suostuuko Kauhajoen seurakunta vastaamaan Nummijärven hautausmaan perustamisesta ja ylläpitämisestä sekä rukoushuoneen rakentamisesta ja ylläpitokustannuksista. Päätöstä ei tehty, vaan asia siirrettiin seuraavaan kokoukseen, "johon kyläläisten on tuotava rukoushuoneen piirustukset sekä sitoumus siitä, paljonko kyläläisten puolesta uhrataan varoja rakentamiseen sekä vuotuiseen ylläpitoon".

Se seuraava kokous pidettiin vasta 15. Joulukuuta 1930. Tällä välin oli myös kirkkoneuvosto saanut aloitteen hautausmaan ja rukoushuoneen rakentamisesta Nummijärven kylään. Neuvosto asettui valtuuston kokousta edeltäneenä päivänä (14.12.1930) puoltamaan esitystä "edellyttäen kuitenkin, että kyläläisetkin mahdollisimman tuntuvasti työpäivissä ja rakennustarpeissa avustavat".

Valtuustolle jätettiin opettaja Heikki Vanamon ja rakennusmestari Nestor Sivun laatima pohjapiirros ja kustannusarvio, joka nousi 260.190 markkaan. Mukana oli myös 64 kyläläisen antama sitoutumiskirja, jonka allekirjoittajat sitoutuivat yhteensä 98 mies ja 11 hevostyöpäivään kirkon rakentamisessa. Pohjapiirros esitti suorakaiteen muotoista kirkkosalia, jossa sakaristo- ja aputilat oli sijoitettu alttariseinän taakse kirkon päätyyn. Lämmityslaitteiksi oli ajateltu kamiinoita. Valtuusto piti kyläläisten tarjoamaa osuutta vähäisenä ja perusti toimi-kunnan kuulemaan Nummijärven, Nummikosken ja Koivumäen kylien mielipidettä ja ottamaan sitoumuksia rukoushuoneen ja hautausmaan rakentamisen avustamiseen. Toimikuntaan nimettiin kirkkoherra Albert Ahtola, maanviljelijät J. A. Ikkelä, Antti Nummijoki ja Eemil Salomäki, kirkonisäntä T. V. Havunen, postinhoitaja Juho Opas sekä opettajat Johannes Leppänen ja Heikki Vanamo, joista Vanamo nimettiin toimikunnan kokoonkutsujaksi. Eipä valtuusto myöskään ollut tyytyväinen esitettyyn piirrokseen vaan päätti: "Piirustukset ja kustannusarvio on teetettävät ammattimiehellä seurakunnan kustannuksella".

Valittu toimikunta ryhtyi työhönsä ripeästi ja ponnekkaasti. Kolme kuukautta myöhemmin kirkkoneuvostolle 29.3.31 ja kirkkovaltuustolle seuraavana päivänä esiteltiin arkkitehti Matti Björklundin laatimat piirustusluonnokset, kustannusarvio sekä kyläläisten antamat lahjakirjat, joissa sitouduttiin antamaan kirkon rakentamiseen rahaa, hirsiä, mies-, hevos- ja naistyöpäiviä 12.000 markan arvosta. Lahjakirjoista on valitettavasti suuri osa joutunut hukkaan, joten lahjoittajien luetteloa ei enää voida täydellisenä esittää. Säilyneessä listassa on 65 allekirjoittajaa, jotka ovat sitoutuneet yhteensä 13 hevostyöpäivän ja 100 mies- ja naistyöpäivän suorittamiseen.

Arkkitehti Björklundin luonnoksissa näkyi 30-luvun alkupuolen hengen mukainen kansallis-romanttinen kirkko, jonka jyrkkä, korkea paanukatto ja muut ulkoiset piirteet palauttivat mieleen 1300-luvun harmaakiviarkkitehtuurin. Sisätilojen jakoa tarkasteltaessa suunnitelma osoittautui yllättävän moderniksi. Liukuovin varustettu kirkon vieressä oleva seurakuntasali ei siihen aikaan vielä kuulunut pienkirkkojen varusteluun yhtä vähän kuin sakariston viereen sijoitettu keittiötilakaan. Nämä järjestelyt mahdollistivat tarjoilun seurakuntatilaisuuksissa sekä antoivat mahdollisuuden pienpiiritoimintaan myös pyhäkoulun ja päiväkerhon muodossa, vaikka tämänkaltaisia toimintoja tuskin osattiin kirkkoa suunniteltaessa edes ajatella. Liukuovet mahdollistivat seurakuntasalin liittämisen kirkkosalin lisätiloiksi tungospyhinä.

Myös lämmitysjärjestelmä erosi edukseen tavanomaisesta kamiinalämmityksestä. Jo luonnospiirroksissa kirkkoon esitettiin höyrykeskuslämmitystä, jonka suurin etu tavalliseen vesikeskuslämmitykseen verrattuna oli se, että talvikaudella kirkon ollessa käyttämättömänä pääjärjestelmä ei jäätynyt lämmittämättömänäkään. Riitti kun pannuhuone pidettiin lämpimänä.

Luonnoksista hahmottui arkkitehtonisesti linjakas ja toiminnallisesti harkittu kokonaisuus, joten ei ollut ihme, että lopulliset piirustukset työselityksineen jätettiin arkkitehti Björklundin laadittaviksi ilman huomautuksia ja muutostoivomuksia. Kustannusarvo kohosi 300.000 markkaan, josta kellotapulin osuus oli 25.000 markkaa ja ulkorakennuksen osuus samoin 25.000 markkaa.

Esityöt tehnyt toimikunta, samoin kuin myöhempi rakennustoimikuntakaan joko ei ole pitänyt kokouksistaan pöytäkirjaa ollenkaan tai sitten kirkon valmistuttua mahdolliset pöytäkirjat tai muistiot on katsottu tarpeettomiksi ja hävitetty, joten näistä vaiheista on käytettävissä vain toisen polven muistitietoa. Niinpä ei ole mahdollista selvittää, miksi rakennusluonnosten tekijäksi hankittiin arkkitehti Björklund. Vaihtoehtoisista luonnospyynnöistä ei kuitenkaan ole mitään merkkejä. Todennäköisin syy on se, että Björklund aikaisemmin laati suunnitelman nyt kirkkomuseona olevaan siunauskappeliin, ja kauhajokiset olivat sekä suunnittelijaan että suunnitelmaan tyytyväisiä.

Asiaa harkittuaan kirkkoneuvosto päätti esittää valtuustolle, että kirkko rakennetaan vuoden kuluttua, jos valtio luovuttaa pyydetyn maa-alan tarkoitukseen. Kirkkovaltuusto puolestaan, pitkän ja perusteellisen keskustelun jälkeen, päätti yksimielisesti, että seurakunta vastaa kirkon perustamis- ja ylläpitokustannuksista. Merkillepantavin asia tässä päätöksessä on se, että kirkon rakentamisesta tehtiin selvä päätös, kaikissa tähänastisissa käsittelyissä kun oli visusti varottu sitoutumista, oli vain puhuttu hankkeen tutkimisesta ja mahdollisuuksien selvittämisestä.

Rakentamisen ajankohta jäi avoimeksi kirkkoneuvoston esityksestä huolimatta, sillä samassa kokouksessa (30.3.1931) ja seuraavassa pykälässä valtuusto päätti, että "Rukoushuoneen ja hautausmaan rakentamisen ajasta päätetään sitten, kun nykyinen taloudellinen pula-aika parempaan päin selviää".

Viittaus pula-aikaan ei ollut mikään tekosyy, jolla kirkon perustamista olisi haluttu siirtää tuntemattomaan tulevaisuuteen. Elettiinhän taloushistoriamme kaikkein syvintä lamakautta, joka vähensi kaikkien julkisten yhteisöjen verotuloja aivan romahdusmaisesti, mutta jätti kuitenkin näille yhteisöille runsaasti sosiaalisia velvoitteita kannettaviksi. Selvyyden vuoksi on todettava, että nummijärvisten aloite ei osoita puutteellista taloudellisten asioiden tajua. Anomus valtioneuvostolle lähti nelisen kuukautta ennen laman aloittanutta New Yorkin pörssiromahdusta, jota ei voitu edes silloin ennalta aavistaa.

Hiljaiselo jatkui joulukuuhun 1931 saakka, jolloin maatalousministeriö, jonka hallinnassa valtionmetsät olivat, jätti kirjeen opetusministeriölle, jolla kirjeellä maatalousministeriö luovutti enintään kahden hehtaarin alueen kirkon ja hautausmaan paikaksi sekä 530 puuta alimmilla käsikauppahinnoilla kirkon tarpeiksi alueen metsänhoitajan osoituksen mukaan. Lahjoituspäätökseen liittyi kuitenkin ehto, jonka mukaan rakennustyöt tuli aloittaa määräajan kuluessa, muutoin koko lahjoitus peruuntuisi. Lisäehto oli ilmeisesti työllisyysnäkökohtien sanelema.

Rakennuspaikan raivaustöihin ryhdyttiinkin rivakasti ja raivauksessa oli runsaasti väkeä töissä. Merkillepantavaa oli, että kaikki puhuivat kirkon rakentamisesta, ei rukoushuoneen. Talkootyöt jatkuivat hirsien ajolla Heikkurinpuskan ja Pitkänviidan metsistä. Opettaja Heikki Vanamon valvonnassa tehtiin töitä poijanklopista ruveten. Pihlajan Siintokin oli töissä. Vanamon kerrotaan katselleen Siinton työntouhua, ja kun pojan työnteko oli kovin miellyttänyt, hän oli tuhahdellut: "Tuon poijan pitää olla toisenki päivän töissä".

Kirkkoneuvosto käsitteli muuttunutta tilannetta 13. joulukuuta 1931 ja ehdotti, että rakennustöihin ryhdyttäisiin ja että jo kuluvan talven aikana hankittaisiin rakennustarpeet kuivumaan. Samoin voitaisiin tehdä alustavia töitä hautausmaan järjestämiseksi. Hautausmaan perustamiseen tuli myös hankkia perustamislupa. Kirkkovaltuusto käsitteli asian neuvoston esityksen pohjalta 22.12.1931, mutta nyt ei yksimielisyyteen päästy keskustelussa, vaan rakentamispäätöksestä oli äänestettävä. Kirkkoneuvoston esitys tuli hyväksytyksi varsin vakuuttavan enemmistön turvin äänin 17-5.

Rakennustoimikuntaan kuuluivat Heikki Vanamo, Albert Ahtola, Juho Kullas, Leander Kallio ja Antti Nummijoki. Niistä, jotka olivat aktiivisesti mukana kirkon rakentamishankkeessa, voi mainita Antti Nummijoen, Wilhelm Vainion ja kauppias Johan Leander Arvolan. Vaikka Arvola ei enää Nummijärvellä varsinaisesti asunutkaan, hän oli yksi niistä, joille entiseen kotikylään rakennettava Herran huone merkitsi erittäin paljon.

Juho Leppinen hankki kirkon kivet ja teki kivijalan. Poran päällelyöjänä hänellä oli Jaakko Pentinmäki Hyypästä. Kirkon kivijalka kertookin taitajasta, jolla on ollut kiviymmärrystä. Kivet on otettu monesta paikasta. Yksi paikka on Nummijoen varressa Peltolan tien vieressä, toinen paikka Lohkokiven kohdalla tien toisella puolella ja kolmas paikka vanhan maantien haaran kohdasta 100 metriä Lapinkorpeen päin. Nämä viimeiset kivet otti Jeremias Lähdekorpi ja Jeremias Kanto. Kaikki kivistä eivät kuitenkaan kelvanneet erivärisyytensä takia. Myöskään kaikkein ensimmäiset Nummijärven eteläpäästä Kannon mäestä otetut kivet eivät kelvanneet. Ulkorakennuksen kivijalkaan kivet hankki Kanto ja Lähdekorpi, ja kivet otettiin Nummilahden eteläpään tienhaaran läheltä noin 200 metriä Nummikosken suuntaan. Kivet ajoi rakennuspaikalle Anselmi Peltomaa. Kirkon portaat ovat Pellon veljesten valmistamat. Nämä Kokonkylän miehet olivat taitavia kivimiehiä. He toivat kivet itse.

Valtion luovuttamat puut ajettiin Pitkästäviidasta tulevan kirkon paikalle, osittain Mannilan sahalle Nummikoskelle rakennustarpeiksi sahattaviksi. Rakennustoimikunnalle annettiin tarpeelliset valtuudet tarvikkeiden vastaanottamiseen ja piirustukset työselityksineen hyväksyttiin valtuuston kokouksessa 21.3.1932. Varsinainen rakennustyö ei kuitenkaan päässyt vauhtiin, koska rahoituskysymykset tuottivat vaikeuksia. Tarvikkeiden hankinta rahoitettiin siten, että seurakuntarahastosta lainattiin rakennustoimikunnan käyttöön tarvittavat varat "siksi, kunnes verovaroja saadaan kerätyksi". Tauko oli tosin myös tarkoituksenmukainen, sillä näin hirret saivat kuivua vuoden verran. Tuskinpa kukaan ammattinsa taitava hirsitalomestari olisi suostunutkaan rakentamaan aivan tuoreesta puusta.

Maaliskuun 7. päivänä 1933 rakennustoimikunnalla oli valtuustolle esitettävänä hankitut urakkatarjoukset sekä ehdotus, että kirkko rakennettaisiin kuluvana vuonna vesikattoon asti ja seuraavana vuonna valmiiksi. Edelleen rakennustoimikunta ehdotti, että tarkoitukseen käytettäisiin verovarojen asemasta seurakuntarahaston varoja ja että rahasto kertyisi kuluvan vuoden metsänmyyntituloista. Valtuusto totesi ehdotukset asiallisiksi hyväksyen ne muutoksitta ja valtuutti rakennustoimikunnan hyväksymään urakkatarjouksen harkintansa mukaan sekä antoi toimikunnan tehtäväksi anoa maaherran lupaa rahoitussuunnitelman toteuttamiseksi.

Rakennustoimikunta teki urakkasopimuksen Bernhard Palo-Ojan kanssa. Sopimushinnaksi tuli 228.000 markkaa. Työ käsitti varsinaisen rakennustyön ja kirkon sisustuksen, mutta ei ulkolaudoitusta, joka jätettiin tehtäväksi sitten, kun hirsirakennus oli hieman saanut laskeutua. Kattopaanut tehtiin Sepänkylässä Palo-Ojan puunjalostustehtaassa. Rahasumman lisäksi seurakunta antoi rakennuspaikalla olleet tukit, hirret, piirut ja laudat sekä Mannilan sahalla olleet tukit.

Itse työtä rakennustoimikunta puheenjohtajansa Heikki Vanamon johdolla seurasi hyvin tarkkaan ja vaativasti. Kaikessa tuli olla mahdollisimman huolellinen ja ennen kaikkea työn jälki oli saatava moitteettomaksi. Erityisesti muistellaan Nummijärven alueella Vanamon veistotyölle asettamaa vaatimusta; hirttä piiluttaessa lastu tuli saada irtoamaan koko hirren leveydeltä yhdellä lyönnillä. Korjausiskuja ei suvaittu. Höyrykoneella tai polttomoottorilla käyvät sahalaitteet olivat jo ennättäneet tehdä tehtävänsä, ja vaativan hirrenveiston taitajat olivat jo miltei kadonneet, mutta löytyipä sentään miehiä, joiden voima ja taito riittivät. Taitajien työstä kertovat vielä tänäkin päivänä kauniisti veistetyt hirsipinnat ja muutamissa kohdin näkyvät salvokset.

"Erityisen hyvin kelpaavat rakennusmiehet"

Erityisen hyvin kelpaavia rakennusmiehiä Vanamon mielestä olivat Arvi Talvitie ja Jaakko Jokiniemi. Kun Heikki seurasi rakennustöiden aikana kaikkea yleinen sanonta kuului: "Kaikki se Heikki havaattoo". Vanamo vaati, että ulkorakennuksen pärekatto piti tehdä niin sanotusti "syriä syriähän", eli jokainen päre oli sovitettava veitsen kanssa erikseen. Hän itse kiipesi katolle katsomaan, että kaikki oli tehty oikein.

Seinähirsien piilutukseen eivät juuri muut kelvanneet kuin Arvi ja Jaakko. Piiluttaminen oli hankalaa ja kovaa työtä. Miehet piiluttivat rystyset verillä. Kauko Talvitie muistaa, kuinka hän poikasena seurasi piiluttajien hommaa. "Kyllä siinä touhussa lensivät tuhannet ärräpäät ja manaukset: ´kun tälläästä pitää teherä´. Seinistä taisi valmistuakin "valamihiksi siunatut seinät".

Yhtenä vaikeiden töiden tekijänä oli Jeremias Lähdekorpi. Seinälle koottiin kolme hirttä kerralla ja ne tapitettiin. Lähdekorven Miia kehui: "Minä tapitan vaikka koko seinän kerralla tasakerrasta kivijalaalle". Alttaritaulun teki Manu Kangasalusta. "Meirän isä teköö kirkkohon urvut", tiedetään Kangasalustan Hilda-emännän lausahtaneen.

Kirkon hirsikehikko nousee

Ristin asettaminen kirkonharjaan ja harjannostajaiset


Kellotapulin "kökkyreitä"

Kirkon kellotapuli on ikivanhaa sienitapulityyliä. Tapulissa on Lokomo Oy:n valmistamat 600 kg painavat kellot, joiden reunassa on kirjoitus "Kauhajoen seurakunnan Nummijärven kyläkirkon kirkonkellot". Kirkonkellojen toimitus ei kuitenkaan sujunut ongelmitta. Jalasjärvisen autoilija Yrjö Vähäsalon kuljetettua Lokomo Oy:n lähettämät kirkonkellot asemalta Nummijärvelle todettiin perillä, että kelloissa oli virheellinen teksti "Nurmijärven kirkon kello", joten ne jouduttiin vaihtamaan.

Ainakin kauhajärvisten ensisijaisena tavoitteena oli saada kyläänsä oma hautausmaa, ja se lienee ollut myös Nummijärven suunnan ensisijainen päämäärä. Suunnittelutyön kestäessä kirkko oli tullut kuitenkin keskeisimmäksi kohteeksi ja sana hautausmaa eri päätöksissä tuntuu miltei jälkeenpäin tulleelta muistumalta. Vasta 16.4.1933 kirkkovaltuusto valtuutti rakennustoimikunnan anomaan, että Nummijärven kyläkirkon yhteyteen saataisiin perustaa hautausmaa. Luvan saanti ei tuottanut mitään vaikeuksia, koska lääninlääkäri "syynätessään" aiotun hautausmaan paikan, totesi sen sopivan hyvin tarkoitukseen.

Kun hautausmaata tehtiin Heikki Vanamon päämääränä oli, että hautausmaasta tulee kaikille yhteinen "Jumalan pelto". Ei ole rikasten ja köyhien hautapaikkoja. Vanamon arvokkaan päämäärän taustalla oli jalo ja kunnioitettava ajatus kaikkien ihmisten tasavertaisuudesta. Näin jälkikäteen voi vain valittaen todeta, ettei Vanamon tahtoa kuunneltu, eikä hänen mielipidettään kunnioitettu. Selvittämättä jäänee, kuka tai ketkä toimivat niin, että Nummijärvenkin hautausmaan ensimmäisestä osasta tuli eriarvoisuuden paikka. Perustettiin erikseen sukuhaudat ja linjahaudat, joita saivat vähäarvoisemmat ja köyhät. Myöhemmin tämä eriarvoisuus huomioitiin ja oikaistiin. Tässä asiassa tulee kunnia antaa sille, jolle kunnia kuuluu. Hän oli opettaja Heikki Vanamo, joka lepää rakastamansa kylän kirkkomaan mullassa.

Huhtikuun 16. päivänä 1933 hyväksyttiin valtuustossa myös lopullinen rahoituspäätös. Yksimielisen päätöksen mukaan hanke sai tulla maksamaan enintään 250.000 markkaa, josta seurakuntarahastosta maksettaisiin kuluvana vuonna 135.000 markkaa ja seuraavana vuonna 115.000 markkaa. Rahoitus ei kuitenkaan täysin riittänyt, koska vuoden 1934 päättyessä valtuusto myönsi vielä maksamattomien menojen peittämiseen 20.000 markkaa lisää.

Vastaanottotarkastuksia oli kaksi, toinen rakennustoimikunnan pitämä, 6.11.1934, jolloin tarkastajina toimivat Heikki Vanamo ja Antti Nummijoki. Tällöin tarkastajilla oli esitettävänä vain vähän huomautuksia, ja kun valtuuston valitsemat tarkastajat M. E. Äijö, Armas Havunen ja rakennusmestari Jaakko Pelto toimittivat vastaanottotarkastuksen 1.12.1934, kirkko todettiin kaikin puolin hyvin rakennetuksi. Vain pohjoisen puoleisen seinän kolmen ylimmän hirren huomattiin hammastavan, todennäköisesti siksi, ettei Vanamo ollut päässyt tai uskaltanut mennä niin ylös tarkastamaan. Vaasalaisen Teräs Oy:n asentamissa lämmityslaitteissa todettiin keskeneräisyyksiä, jotka nekin myöhemmin saatettiin lopulliseen kuntoonsa. Ulkolaudoitus ja -maalaus toimitettiin vasta vuonna 1937 rakennuksen laskeuduttua, ja silloin töiden valvojana ja vastaanottajana toimi Heikki Vanamo yksin.

Tarve-esineistöä kirkkoon hankittiin osittain seurakunnan varoin, osittain lahjoituksina. Soittimeksi ostettiin 7-äänikertainen Mannborg -harmoni käytettynä Ylistarosta. Hankinnassa käytettiin kanttori Anton Puronnon asiantuntemusta apuna.

Kirkko ja hautausmaa vihittiin käyttöönsä 16. joulukuuta 1934. vihkimisen toimitti tuomiokapitulin asessori, Lappajärven kirkkoherra F. O. Lampola, jota avustivat dosentti Yrjö J. E. Alanen sekä seurakunnan papit, kirkkoherra Albert A. Ahtola, pastori Lauri Johannes Heinonen ja virallinen apulainen, Kauhajoen evankelisen kansanopiston johtaja Paavo Jurva. Urkurina toimi kanttori Anton Puronto ja avustavana kuorona Kauhajoen kirkkokuoro.

Vihkimistä seuranneessa jumalanpalveluksessa saarnasi dosentti Alanen, kaikkien muiden mainittujen pappien toimittaessa alttaripalvelusta. Jumalanpalvelusta seuranneen väliajan jälkeen oli Kauhajoen kirkkokuoron konsertti kirkossa. Illalla pidettiin iltajuhla, jossa oman seurakunnan pappien lisäksi puhui Karvian kirkkoherra Yrjö Koivukoski. Väkeä oli vihkiäis-juhlassa päiväkirjan merkinnän mukaan 1200 henkeä, todennäköisesti kaikissa kolmessa tilaisuudessa yhteensä, mutta kuten kirkkoherra Ahtola kirjoitti: "Kirkko oli väkeä ääriään myöten täynnä. Paljon oli kirkon ulkopuolellakin".

Gabriel Juurakko laskettiin ensimmäisenä haudan lepoon Nummijärven kirkkomaahan

Ensimmäinen varsinainen jumalanpalvelus oli tapaninpäivänä 1934. Silloinkin oli väkeä runsaasti, päiväkirjan mukaan 500 henkeä. Tässä jumalanpalveluksessa toimi kanttorina ja urkurina opettaja Heikki Vanamo. Varsin pian todettiin, että seurakunnan vakinaisella kanttorilla oli harvoin mahdollisuuksia lähteä Nummijärvelle jumalanpalvelukseen ja kirkollisiin toimituksiin, koska pääkirkolla olevat tehtävät oli myös hoidettava. Niinpä opettaja Vanamo nimettiin Nummijärven kirkon urkuriksi niihin toimituksiin, joihin varsinainen kanttori ei voinut saapua. Tätä tointa hän hoiti vuonna 1953 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Urkurin tehtävissä jatkoi opettaja Nelma Rimpelä. Hänen muutettuaan pois paikkakunnalta tehtävä siirtyi opettaja Matti Sorvarille vuonna 1954.

Ensimmäisessä varsinaisessa jumalanpalveluksessa toimi kellonsoittajana ja suntiona talollinen Eemil Sivu. Vakinaisen suntion löytäminen osoittautui huomattavan vaikeaksi. Vasta 1936 "kirkonvartijan" tehtävään nimettiin Verner Keski-Nummi, joka hoiti tehtävää aina vuoteen 1949 saakka toimien sen jälkeenkin kirkon taloudenhoitajaa vastaavissa tehtävissä. Suntiona jatkoi Juha Heiskanen vuosina 1950-56, Verner Kulmala 1957-58 ja Onni Nummijärvi vuodesta 1959 aina kuolemaansa saakka 1982, jonka jälkeen näitä tehtäviä ovat hoitaneet Sakari Kulmala, Valma Haapaniemi ja Marja-Terttu Köykkä.

Kesäaikana Nummijärvi oli hyvin suosittu retkikohde ja monet järjestöt aloittivat kesäisen virkistyspäivänsä Nummijärvellä jumalanpalvelukseen osallistumalla. Vuonna 1940 kirjoitettiin: "Nummijärven salokirkko on alkanut muodostua paikaksi, jonne nuorisojärjestöt tekevät kesäisin retkiä sanankuuloon ja nauttiakseen seudun kauniista luonnosta".

Alusta alkaen nummijärviset ovat kokoontuneet kirkkoonsa varsin runsaslukuisesti. 1940-luvulle saakka parinsadan hengen ylittävä kirkkovieraiden joukko oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Rovasti Lauri Heinonen kirjoitti 21. elokuuta 1938: "Kirkossakäynti on ollut hyvä, miltei aina on kirkko ollut täynnä kansaa. Onpa tuntunut siltä, että rakennus on liian pieni. Istumasijoja olisi varsinkin kesäiseen aikaan saanut olla noin 100 enemmän."

Kirkon ympärille syntyi myös vapaita työmuotoja. Ensimmäinen Nummijärven kirkon jatkuvista, vapaista työmuodoista oli vuonna 1938 meijerska Saima Härsilän aloittama pyhäkoulu. Myöhemmin muodostui sekä Nummijärven että Nummikosken kyliin diakoniaompeluseuroja, jotka sittemmin muuttuivat lähetys- ja diakoniapiireiksi.

Kirkko on vaikuttanut myös alueen musiikkitoimintaan. 1950-luvulla perustettiin Nummikosken nuorisoseuran sekakuoro, joka varsin pian löysi omimman toiminta-alueensa Nummijärven kirkon piiristä. Nuorisoseuran lopetettua toimintansa työtä jatkoi rouva Judith Silfverbergin perustama ja johtama Nummijärven kuoro. Tämän kuoron toiminta loppui rouva Silfverbergin joutuessa luopumaan kuorotyöstä korkean iän tuomien rasitusten takia. Tällä kertaa toiminta siirtyi takaisin Nummikoskelle, jonne muodostui kansalaisopiston kuororyhmä, joka toimi seurakunnan tukemana.

Suunnittelijan ja rakentajien työn laatua kuvaa se, että kirkko 50-vuotisen olemassaolonsa aikana on tarvinnut vain vähän korjauksia, joissa ainoassakaan ei ole tarvinnut puuttua itse rakenteisiin. Vuonna 1957 kylään saatiin sähkövalo. Siinä yhteydessä myös kirkko sai sähkön. Entiset kynttiläkruunut saivat sähkökynttilät ja sivuvalaisimiin asennettiin sähkölamput. Sisämaalaus uusittiin vuonna 1962. Tikkurilan väritehtaan maalarimestari T. Kokon värisuunnitelman mukaan. Samassa yhteydessä jouduttiin myös kirkon lämmitys muuttamaan suoraksi sähkölämmitykseksi vanhojen putkien höyryvuotojen takia.

Vuosien mittaan myös vanha urkuharmoni alkoi potea vanhuuden vaivoja. Tilanteesta keskusteltiin kauan sekä Nummijärvellä että seurakunnan musiikkitoimikunnassa. Ongelmalliseksi tilanne koettiin lähinnä sen takia, että harmoninvalmistajat olivat lopettaneet toimintansa ja uuden saanti sen takia oli erittäin hankalaa. Ajateltiin myös sähköurkujen hankkimista, mutta kirkkoherra Perälän ja kanttori Jukkolan neuvosta ajatuksesta luovuttiin, sillä niissä seurakunnissa, joihin sähköurkuja oli hankittu, kokemukset olivat huonoja. Laitteiden kestävyys oli vähäinen ja huollon saaminen hankalaa. 1970-luvun puolivälissä Nummijärven kirkkoon hankittiin Kangasalan urkutehtaan valmistamat 7-äänikertaiset urut. Ensimmäisen konsertin näillä uruilla soitti niiden suunnittelija DU Pentti Pelto. Näin oli luotu mahdollisuudet varsin vaativiinkin musiikkiesityksiin Nummijärvellä.

Nummijärven kirkon 1980-luvulla suoritetun korjaus- ja muutostyön suunnittelijana toimi kirkon suunnittelijan, arkkitehti Visannin poika, arkkitehti Markus Visanti. Kirkon maalaus uusittiin ja kuoriosaa avarrettiin. Muutostöissä haluttiin säilyttää kirkon ilme mahdollisimman ennallaan. Alttariosan toimivuutta parannettiin, urkuparven kaide korotettiin nykyisiä turvallisuusmääräyksiä vastaavaksi ja urkuparven valaistus parannettiin.

Hautausmaata on laajennettu, 1945. Vuonna 1953 Nummijärven sankaripatsasrahasto sai niin paljon varoja kokoon, että muistomerkki voitiin pystyttää. Melkoinen osa näiden varojen, samoin kuin kirkon ylläpitoonkin tarkoitettujen varojen hankinnasta tapahtui nummijärvisten voimin. Alkuvuosina oli suorastaan säännönmukaista, että kolehti kirkossa kannettiin Nummijärven kirkon tarpeisiin käytettäväksi. 1950-luvun alkupuolella oli yhtä tavanomaista, että kolehti määrättiin Nummijärven sankaripatsasrahastolle. Muistomerkin suunnitteli arkkitehti Matti Visanti. Työn uskomisella hänelle haluttiin ilmeisesti varmistaa, että muistomerkki tyylillisesti sopisi muuhun kirkkoalueeseen - ja onnistuttiin. Nummijärvellä oli myös oma kukkasrahasto, jonka adressien tuotto käytettiin sankarihauta-alueen hoitoon. Myöhemmin hoito siirtyi seurakunnan puutarhurin huoleksi, ja oma kukkasrahasto lopetettiin. Seurakunnan oman rahaston Nummijärven kirkkoa esittävä adressi on hyvin ahkerassa käytössä.

Adressin tuotolla kerättiin varoja sankaripatsasrahastoon

Kirkon varusteita on saatu lahjoituksina. Alunperin kirkon kattoon suunniteltiin kattomaalauksia. Näistä kuitenkin luovuttiin. Myöhemmin arkkitehti Visannin poika Markus Visanti lahjoitti kuvajäljennökset isänsä suunnittelemista kattomaalauksista. Kuvat ovat esillä kirkon seinällä. Alttariseinän ikkunoiden koristelasit lahjoitti kirkkoherra Albert Ahtola. Seinälampetit on lahjoittanut Justiina ja Antti Nummijoki ja Heikki Vanamo, jonka lahjoittamassa lampetissa on merkintä: lahjoitus. Kattokruunujen hankintaan ovat osallistuneet kyläläiset yhteiskeräyksellään sekä erikseen Leander Arvola ja Maria ja Wilhelm Vainio omilla lahjoituksillaan. Tinaisen kastemaljan alkuperästä ei ole tietoa. Kristallimaljan on lahjoittanut Kauhajoen osuuspankki, kirkon keskikäytävän maton Nummijärven maatalousnaiset ja alttariliinan Nummikosken ja Nummijärven maatalousnaiset. Edelleen lahjoituksena on saatu 1958 Kaisa Sivulta Maija-Liisa Sorvarin suunnittelema alttariliina, kuusi kappaletta kynttilänjalkoja ja piispan kynttilän jalka, kukkamaljakko puhalletusta lasista, Mauno Lehtiseltä 1997 18 tuolia ja edelleen hopeinen kakkulapio 1998. Nummijärven kirkon 50-vuotis juhlassa 2.12.1984 lahjoittivat Koivumäen, Nummikosken ja Nummijärven maatalousnaiset kirkkoon Uhra Sihberg-Ehrströmin suunnitteleman ja Taimi Lammin kutoman ryijyn. Kyläläisten keräysvaroilla hankittiin kirkon etupuolelle 1994 kohdevalaisimet kaunistamaan kirkkopihaa.

Muista lahjoittajista ja lahjoista mainittakoon Sorvitalo, johtaja Antti Mäkinen, 6 puista kynttilää, Kokoomuksen naiset ry, teräsvati, Kauhajoen Säästöpankki, 5-haarainen kynttelikkö, urakoitsijat Vuojolainen - Harjunpää, palmu, Maa- ja kotitalousnaiset, vihkiryijy, Elo Norja, joulutähti, Kauhajärven piirineuvosto, diakonia- ja lähetyspiiri, viherkasvi ja Kauhajoen Osuuspankki, kastemalja.

Nummijärven kirkon vaiheissa kuvastuu nummijärvisten peräänantamattomuus, sitkeys, uskollisuus ja hartaus yhteisten ponnistelujen ja uhraustenkin siivittäjänä oman kyläkirkon ja hautausmaan saamiseksi. Kaunis kyläkirkko onkin vuosien ja vuosikymmenien saatossa tullut kyläläisille rakkaaksi rauhan ja turvallisuuden tyyssijaksi. Vuoden 1997 kesällä tämä rauha kuitenkin järkkyi. Kirkko yritettiin tuho-polttaa. Juhannuksen aikana heitettiin hautausmaan puoleisesta ikkunasta palava esine kirkkosaliin. Ei ollut kuitenkaan Nummijärven kirkon aika tuhoutua. Tuli sammui kirkkosalissa omia aikojaan aiheuttamatta juuri mitään vahinkoa. Kirkko säästyi palolta ja Nummijärven väestö suurelta surulta.
Hellä ja Eemil Salomäki ensimmäinen kirkossa vihitty pari