Kun kylässä on kirkko, koulu, seurantalo, posti, pankki, kauppa, mylly ja lukkari, ei puutu kuin pappi ja nimismies. Niitäkin saadaan "fraharattua", kun tarvetta ilmenee ja tuleehan se halvemmaksikin kuin vakituiset. "Viinakauppaa ei tarttekkaa", koska kuuleman mukaan viina on laitettu aina itse. Räätälit ja maalarit ovat aina olleet omasta takaa. Suolaa sokeria, silakoita ja vaimoja on tuotu muualta; niin on pitänytkin, että "mavussa" on pysytty. 

Nikkarit valmistivat kaiken lasten punkasta kirkkokärryihin. Lapin nikkari ja Saranpään Santeri olivat kuuluisia tekijöitä. Kun Santeri nikkaroi taloon kaapin tai sängyn, hän ei koskaan sovittanut välillä vaan mittaamalla teki erilaisia osia, jotka sitten kerralla kasattiin. Santerin tekemässä tuvanovessa ei näkynyt höylänjälkeä, eikä ovi käytössä ravistunut. Santeri tiesi, miten puu laitetaan liki toistansa. Eräässä talossa Santeri kasasi kaapinovea ja isäntä huomasi, että nikkari otti sanomalehdenpalan ja veti sen sauman läpi. "Nyt se saatana on väliä", kuului tekijän toteamus. Tämä kertoi nikkarin taidosta ja tarkkuudesta.

Muita taitajia olivat Juurakon veljekset Jeremias sekä Viljami, joka taisi sepäntyötkin. Kulmalan Eino, Korpelan Sameli ja Kangasalustan Manu mainitaan puumiehinä. Lapinluoman Eino hallitsi terät, erityisesti kivityökalujen teräämisen ja karkaisemisen. Kun nikkari teki parireet, seppä takoi leveät "raudanflatarahet" alle, ajelurekeen pantiin kapeat raudat. Kojureen anturain takapäähän tehtiin "köyhäänlauta, jossa köyhät saivat seisoa ja ajaa pummilla. Lohonareki tehtiin "kyläälyä" ja kirkossakäyntejä varten. Komein oli friiooreki. Siihen tehtiin hapsuhelmainen ryijy, joka roikkui reen takaosan ulkopuolella. Jos ajurilla oli komeat saappaat, jalka roikkui reen ulkopuolella. Samalla jalka toimi kapean reen tasapainottajana.

Kun ajettiin kojureellä ja vähänkin "hyppöötettihin" eli juoksutettiin hevosta, rekeen lensi tilsaa hevosen kavioista. Kuskipukilla istuvan ajurin silmille sitä tuli eniten ja "reenroiti" peittyi paksun, likaisen lumitilsan alle. Toisaalta hyppööttäminen oli vähästä mukavaakin. Lohonarekiajelu oli fiinimpää. Reen nokka tehtiin kauniin ässänvääräksi, eikä siinä tullut tilsaa silmille, vaikka "liinoo" painalti täyttä ravia. Lohona oli niin kapea reki, että tasapainon pitäminen oli tarpeen. Ajurin oli paras istua reen perällä, josta menoa voi ohjailla. Kuskipukilla ei parannut istua, kun täysi vauhti oli päällä.