Kärrytöyrä ja Kaupanmäki, oik. Haaviston Kauppa ja Nummijärven meijeri, vas. Pantin kahvila ja takana osuuskauppa


Pohojaaspään klopit poseeraa franttinpuolen raitilla, taustalla Sameli Korpelan talo, oikealla maassa näkyy "lehmänpaskoja"


Pläsipää on pantu aisoohin ja franttinmäen naiset lähtevät kyläälemähän

Nummilahdentien vaiheet

Tie, tuo sana on ehkä jokaiselle liian tuttu ja liian arkinen. Ei varmaankaan moni tule ajatelleeksi, mitä tuo kolme kirjainta käsittävä sana oikein merkitsee tänä Apollo-ohjelmien aikakautena ja mitä se on merkinnyt jo alkuihmiselle muodossa tai toisessa. Lyhyesti sanottuna sen merkitys on todella valtava. Sen kehitys kuvastaa ihmisen elintason kehitystä, ja se todellakin on yksi tärkeä osa elintasoa. Se sykkii elämää miespolvesta toiseen.

Myös Nummijärven länsipuoli Nummilahti elää jo nykyisin sanan todellisessa merkityksessä, sillä "Ukko Ruunu" on ojentanut suuren kätensä jo tännekin ottamalla tien hoidon pois kyläläisiltä. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina.

Yli sata vuotta sitten, jolloin ei ollut muita taloja kuin Frantti ja eteläpäässä kruununtorppa Lammi, oli Kuoppaneva ylipääsemätöntä lettoa eikä ollut läpikulkua (tietä) järven länsipuolella. Myös Ylimysluomasta puuttui silta. Oli vain jonkunlainen ylikulkupaikka Rysäkoskella - rontot joen yli . Kesäkuivalla mentiin järvirantoja pitkin. Nämä olivat aikoja vuoden 1808 paikkeilla, jolloin venäläiset polttivat Franttin talon. Noin sata vuotta sitten, jolloin Kuoppamäki sai asukkaansa, alkoi myöskin läpikulku Kuoppanevan yli. Tuo silloinen tie alkoi pohjoisesta katsoen neljänneltätoista kilometriltä Havuusesta lukien. Lähtökohdasta Maaliuunilta jatkui tie kirkkoharjuja myöten Virsuhakaan, jossa oli ensimmäinen veräjä ns. virsunveräjä. Siitä Mörtinluhtaa myöten Kaaronmaahan ja Kaaronveräjälle. Torppavainio, Sotamiehenmäki, Moisionmäki ja Franttinmäki olivat seuraavina, Pihlajan ja Franttin portinalustojen läpi Majaharjun järvenpuolta jokisillalle ja siltaveräjälle. Tästä tie kulki Haapaniemen portinalustan läpi Kulmamäen kautta Kuoppamäen nykyisen Rantamäen järvenpuoleiseen päähän ja Kuoppanevan yli Lapintunturille. Tästä Mäenpään kautta Juurakon mäkeen Ellin ja Kiian talojen välistä alas Kuutholman mäkeen raitaveräjälle, joka oli Krutun torpan luona, Lammin portinalustan läpi rämäkälle ja rämäkkäveräjälle, Lamminkangasta myöten Leppiniemen ohi ja Siniharjun yli lohkokivelle, missä tie yhtyi Karvian maantiehen. Lisäksi oli neljän tien risteys nykyisen Lamminsuon kohdalla ja siitä lähtivät tiet Lapinkaivolle, Lapinkorpeen, Lohkokivelle ja taustatie Juurakkoon Lähdekorven kautta.

Kaiken kaikkiaan kerrotaan tiellä ollen "parahalla aikaa" 48 veräjää. Ensimmäisen sillan Ylimysluomaan teki Hermanni Autio. Silta oli ns. pukkisilta. Kuten nytkin sortuvat sillat, niin samoin kävi tällekin sillalle. Kolme tervakuormaa oli tulossa Rysäkosken haudalta. Kaksi etummaista pääsi onnellisesti yli, mutta viimeisenä tuli Niko Kivistö, jolla oli kaksi tynnyriä tervaa kuormassa. Kun kuorma pääsi sillalle, silta petti ja mies hevosineen ja kuormineen putosi jokeen sillan hajotessa täysin. Toinen silta rakennettiin Juho Haapaniemen toimesta. Joen reunat fyllättiin ja silta tehtiin niskoille, jotka tuotiin Koihnasta (kotkanhonkia). Tie kulki monien portinalustojenläpi. Kerrotaan, että portinalustat tehtiin "hiien väen" varalta, koska talot olivat yleensä mäkien päällä ja "hiien väki" kulki mäkien selkiä myöten. Ne olisivat saattaneet hajottaa rakennuksen, ellei olisi tehty portinalustaa kulkupaikaksi. Myöskin mörköjä on nähty tiellä. Franttin Santeri on kertonut, että "Kaks kertaa minäki oon nähäny möröön. Toinen kerta oli, kun mä menin riihtä lämmittämähän ja oli kuutamo ilima ja se mörkö meni mun erelläni ja soli niin suuri kun monta miestä ja sotti riihen rästähästä kiinni ja mä menin sen kainalon alaatte."

Susia on tiettävästi nähty yksi ainoa tiellä. Se tapahtui Kulmamäessä melkein 90 vuotta sitten. Kun "Parantalan Jussi", Johan Arvola poikasena oli tulossa Kuoppamäeltä Haapaniemeen, hän näki suuren eläimen keskellä tietä. Hän pelästyi epäillen sitä sudeksi, juoksi järvirantaan ja sitä myöten perille. Näin hän välttyi kohtaamasta eläintä, joka todettiinkin myöhemmin sudeksi. Viimeisin kuuluisa "Suupohjansusi" poikkesi tiellä tammikuun alussa 1967 Kalliomäen talon ja riihen välillä suoden kaksi kananraatoa.

Tien kunnosta antaa kuvan mm. se, kun Iisakki Pihlaja toi nuorikkonsa muuttokuormaa Harjasta, niin Virsunhaan kohdalla kärryt painuivat kappoja myöten tiehen ja "kalukuorma" levisi siihen. Ensimmäinen liikenneonnettomuus on tiettävästi sattunut Leppiniemen paikkeilla. "Pokkero-Antti" tuli Kristiinasta hevosella hääviinojen hausta ja poikkesi Leppiniemessä tarjoamassa naapurille maistiaiset. Kun Antti sitten kestityksen jälkeen lähti ajamaan eteenpäin, niin kärrynpyörä nousi suuren kannon päälle. Antti keikahti kärryiltä maahan taittaen niskansa, eikä niitä häitä pidetty koskaan.

Nuo ajat ovat olleet sitä todellista kyläidylliä vanhaan hyvään aikaan. Tiessä kulki kaksi kärrynraittia kuin ratakiskot ja kauniit ruohotarhat kasvoivat kaviouran ja raittin välissä. Turha kiire oli poissa kuvasta, johon kuuluivat panentoaidat veräjineen, portinalustat, riihet ja ehkä tärkeimpänä mies, joka mennä nytkytti hevosella ja piikkilavalla itse nokalla istuen. Jostakin juoksi poika hurstipaita yllä avaamaan veräjää.

Tietä alettiin kunnostaa aluksi "kökällä" kukin tarpeensa mukaan. Muun muassa kaivettiin ojia, joiden teossa oli Iisakki Pihlaja alullepanija. Vuonna 1917 Niko Kalliomäki ja Jeremias Kanto tekivät anomuksen Kauhajoen ojalautakunnalle tien jakamiseksi ja samana vuonna oli jakokokous S. Saranpäässä, missä tie jaettiin noin kouratuntumalla. Ojalautakunnan puheenjohtajana oli Nestori Sivu. Kokouksen määräyksen mukaan aseteltiin syynimiehet, jotka oli paikallisia. Määräys edellytti myös veräjien poistamista tieltä, mutta se jäi vain määräykseksi. Päätöksen mukaan tietä sai muuttaa ja oikoa melkein mielensä mukaan, kunhan vain saatiin parannuksia aikaan. Hiekoituksia päätettiin suorittaa ja hiekoitusleveydeksi sovittiin 2 metriä.

Tämän jälkeen tulikin huomattavia muutoksia tien kulkusuuntaan nähden. Ensimmäinen oikaisu oli Jokisennevan kohdalla ja tämä työ oli pantu alulle jo aikaisemmin. Lisäksi tehtiin seuraavat oikaisut: ns. Lepistönkuja Kalliomäen talon kohdalla sen länsipuolta, jonka teki N. Kalliomäki, jokisillalta Kulmamäkeen tekijänä J. Haapaniemi ja Rantamäen oikaisu, tekijänä S. Rantamäki. Juurakon kohdalla tie muutettiin jo neljännen kerran, nyt kulkevaksi kokonaan talojen länsipuolta, tekijänä V. Juurakko. Huomattava on, että nämä muutokset tehtiin kokonaan maanomistajien työnä ja tehtiin etupäässä sen vuoksi, ettei tien mahdollisesti levitessä peltoa joutuisi sen alle ja veräjät voitiin poistaa näiltä osin. Varsinainen kulkusuunta Lamminkankaalle muuttui myös ns. Trusan-Kulmalan linjatien vaiheille. Majaharjun kohdalla tie siirrettiin "kylän voimalla" kulkemaan harjun länsipuolta.

Vuonna 1919 oli J. Kulmalassa kokous, jossa sovittiin lopullisesti Jokisennevan oikaisu. Neva jaettiin kymmenen talon kesken ja kukin sai 43 meriä, mutta jakolaskussa jäi "jakoperää" 21 metriä ja tämän otti vapaaehtoisesti Iisakki Pihlaja. Päätettiin myös, että tielle saa jäädä enää ainoastaan kolme veräjää Virsu, Joki ja Rämäkkä.

Järvelän Franssi vie heinäkuormaa Frantinmäen kohdalla uutta takatietä

Näihin aikoihin saapui myös länsipuolelle "uusi aika" ja se tuli auton muodossa. Auto tuli kirkolta päin ja sillä tuli kristiinalainen kauppias Arifullin flikastelemaan Franttinmäelle. Auton tulo oli tosiaan Tapaus. Eihän mokomaan uudenajan hökötystä ollut monikaan nähnyt koskaan näin "kärestä pitäen", muutamat ehkä kuvista. Niinpä autoa katseltiinkin kunnioittavan matkan päästä. "Lehemät ja hevooset hyppäs häntä pystys vainiolla ja sai kattua, jottei ne vain ruvennu aituroomahan." Tästä auton tulosta ja sen yhteydessä sattuneesta kommelluksesta kertoo yksi paikalla olleista "poijantorvista": "No molimma sellaasia poijantorvia, kun se auto tuli. Mä muistan, kun me vahtasimma tuosta puorinnurkalta, kun sille aukaastihin alahaveräjä. Soli sellaanen kantti kertaa kantti ja se meni tuosta meirän klasin alitte tuota vanhaatietä ja pirätti tuonne Pihilajanmäkehen. Meitä oli sellaanen kloppisakki ja sitä lähestyttihin katajikkua pitkin hiliaksensa, jotta mitä se mahtaa pruukata, mutta lopuuksi rohkeemmat jo tohtii mennä sitä kattomahanki. Mutta sitte sattuu, jotta Nummen Vihtori oli tullu kestihin Pihilajahan hevoosella, jonka nimi oli Moloho, ja oli pannu sen liekahan rannan puolelle. Ja kun se auto tuli, niin Moloho peliästyy ja truiskas järvehen uiren ylitte samaa painua Nummenniemehen. Sen jäläkehen sitte puhuttihin kauvan aikaa kylällä, jotta Nummen Vihtorin Moloho truiskas järvehen, kun Arifulli tuli Franttinmäelle autolla flikastelmahan. Tästä Molohosta oli laulunpätkäkin: "Vihtori kehuskeli tammansa Molohon, sumpomffeli pomffeli pom. Kun trenki Jussi ratsasteli trallarille päin sun pomffeli pomffeli pom."

Ensimmäisen jaon jälkeen seurasi noin 20 vuotta, ettei juurikaan mitään ratkaisevaa tehty tien hyväksi. Sitten oli Viidassa kokous, jossa tie jaettiin toisen kerran. Ojalautakunnan puheenjohtajana oli Juho J. Haapala. Jako suoritettiin jyvityksen mukaan. Jaossa mm. 0,5 m:n rummunkansi lyhensi 5 metriä tienosaa. Hiekoitusleveydeksi sovittiin kolme metriä. Tämän jaon jälkeen ojalautakunta tarkasti tien syksyllä ja keväällä. Pitkien sotavuosien aikana saatiin läänihallituksen päätös länsipuolen tien rakentamiseksi 3 A luokan kylätieksi valtion avustuksen turvin. Nyt täytyi myös tehdä jotakin asian hyväksi. Pidettiin A. Kulmalassa tiekokous, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, sillä siihen osallistui 4 miestä. Kuitenkin asetettiin tietoimikunta, johon tulivat O. Hongisto, A. Viita ja V. Lammi, kehittämään asiaa eteenpäin. Hanke lähtikin alkuun hyvien tähtien alla. Päätettiin yksimielisesti suorittaa tien rakentaminen lääninhallituksen päätöksen mukaisesti. Saatiin vapaaehtoiset maanluovutusasiakirjat kuntoon kaikilta osin. Päätettiin anoa kunnalta avustusta rakennussuunnitelman tekoon ja Osuukassalta lainaa 100.000 markkaa juoksevien asiain hoitoon. Rakennusmestari Kiiskinen laati rakennussuunnitelman, jota myöhemmässä vaiheessa alettiin kutsua "surulliseksi Kiiskisen suunnitelmaksi", jota se ei suinkaan ollut. Kaikki oli valmiina ja suunnitelmaa lähdettiin toteuttamaan pohjoisesta käsin, josta aloitettiin tien suunnan merkitseminen. Työ sujuikin yli puolivälin, mutta sitten tuli pysäys. Jostakin syystä oli alkanut kerääntyä oppositiota tiesuunnitelmaa vastaan. Niinpä linjamiehet joutuivat jättämään työnsä kesken, sillä heille alettiin lausahdella melko lailla pelkistettyä suomalaista totuutta. Mutta ei vieläkään haluttu antaa periksi. Käytiin talo talolta kysymässä, eikö yhtä kaikki saisi jatkaa työtä ja taas oltiin sitä mieltä, että jatketaan. Kuitenkin kutsuttiin kokous koolle T Kivistölle ja kävi niin, että täällä tieosakkaat lopullisesti jakautuivat kahteen leiriin, jotka jokisilta erotti toisistaan ja uhattiinpa laittaa "poomi" sillalle. Sieltä kuului sanontoja "Ei sitä nyt yhyren tien takia kerioolle lähäretä", "Multa menee parahat pellot ja multa paras mettätie ala, se on aiva tonoho suunnitelma". Vieläkin suunnitelman kannattajapuoli aikoi tehdä tien pohjoisen pään, mutta tämäkin raukesi ja oltiin täysin nollassa. Myös tietoimikunta hajosi. Riita oli vienyt veneen karille.

Mutta tietä tarvittiin edelleenkin ja hiljalleen palauduttiin sille kannalle, että tietä olisi edes vähän kunnostettava ja valittiin uusi kolmehenkinen toimiunta, jonka toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Valittiin kolmas toimikunta, joka jäi lopulliseksi . Jäseniksi siihen tulivat TaunoTalvitie, Eino Lapinluoma ja Viljami Haapaniemi sekä varalle Paavo Kalliomäki ja Viljami Lammi, joista tuli myöhemmin varsinaisia jäseniä. Tauno Talvitie hoiti maanomistajien kanssa käytävät neuvottelu- ja sovittelutehtävät taitavasti. Taunon onnistuneen neuvottelutyön tuloksena alkoikin vihdoin Nummilahdentien määrätietoinen kunnostaminen talviaurauksineen, ja pian tie sai kylätieoikeudet. Näin oli luotu pohja kestävälle yhteistoiminnalle, joka siitä lähtien jatkui.

Näiden tapausten mylläkässä "nykyaika pisti sormensa peliin", ja taas oli vuorossa jokisilta, mutta ei tervakuormaa. Silta romahti Karvian Saha Oy:n kuorma-auton tukkikuorman alla ja antoi pienenä muistutuksen siitä, että "heikot sortuu elon tiellä". Sillanniskoja ei tällä kertaa haettu Koihnasta, niitä kun oli paikalla jo vähän liikaakin. Karvian Saha rakensi sen, minkä oli repinytkin. Myöhemmin tieosajako ositettiin yksiköille, ja kunnossapito sovittiin maksettavaksi rahalla. Ensimmäiset talviauraukset olivat työtä tosi mielessä. Umpihangessa, josta etsittiin tien paikkaa, oli traktori ja sen nokassa vinoon asetettu levy, joka toimi aurana lapioineen. Tietä vain aurattiin, vaikka miehet joutuivat joskus olemaan jopa viikkokausia auttamassa auratraktoria. Pian kuitenkin hankittiin nokka-aura, joka oli jo verrattain hyvä laite traktorin edessä. Auraus myytiin urakalla suoritettavaksi talvikausittain. Alettiin myös kerätä sahapölkkyjä ja sahata niistä lumiaitalautoja. Näin helpotettiin talviaurausta. Viimeisinä vuosina saatiin käyttöön lumilinko.

Vuosien aikana alettiin jälleen elätellä toiveita, että tie saatettaisiin valtiolle luovutettavaan kuntoon. Asia kehittyikin niin pitkälle, että siitä tehtiin lääninhallitukselle anomus, mutta se hylättiin. Yritettiin kuitenkin uudelleen ja tällä kertaa asiaan myötävaikutti kunnanvaltuustokin. Tämä anomus johti siihen, että kulku- ja yleisten töiden ministeriö antoi päätöksen, jossa todettiin muun muassa, että Nummilahden kylätie on määrätty rakennettavaksi paikallistieksi. Rakennusmestari Kuusinen laati kuntoonpanotyöstä kustannusarvion, joka päätyi summaan 52.000 markkaa. Kevättalvella 1964 pidetyssä kokouksessa maanviljelijä Junttila selvitteli kunnan edustajana kunnostustyön vaiheita, ja kokous päättikin erittäin yksimielisesti kyseessä olevan työn suorittamisesta. Tämä kokouksen päätös osoitti nyt sellaista yksimielisyyttä, että huomattiin selvästi "oppia koiralle kylmä sauna". Ei haluttu Kiiskisen suunnitelman aikojen toistuvan, vaikka tällä kertaa mahdollisesta valtionavustuksesta ei ollut tietoakaan.

Tien kunnostustyötä ei kuitenkaan samana vuonna lähdetty toteuttamaan, mutta tien kaavaa silti tehtiin noin kilometrin verran pohjoisesta päin kunnanavustuksen turvin. Seuraavana vuonna sitten aloitettiin varsinainen kuntoonpanotyö. Pulmana oli kuitenkin rahat? Päätettiin periä aluksi 20 markkaa yksiköltä sekä ottaa 20.000 markan laina töiden aloittamista varten. Tässä vaiheessa yhteishenki joutui vielä kerran koetukselle. Saadaanko työmiehiä, kun palkanmaksusta ei ole tietoa. Yhteishenki kuitenkin kesti epävarmuudesta huolimatta. Työ sujui ripeässä tahdissa ja saatiin päätökseen jo hyvissä ajoin ennen määräaikaa.


Hakolan kaivuria siirretään tietyömaalla Kalliomäen majorilla.


Ahti Hakola kuormaa tienpenkkaa Martti Hakalan traktorin lavalle.

Silloin rakennusmestari Kuusinen kuitenkin epäili yhteishengen kestävyyttä, kun ojien luiskat, joita oli 18 kilometriä, tasattiin ja puhdistettiin lapiolla. Mahtaisivatko miehet pysyä töissä koko ajan? Epäily osoittautui aiheettomaksi.

Kauhajoen kunnalla, varsinkin tielautakunnalla ja sen puheenjohtajalla oli huomionarvoinen osuus tieasian myönteiseen kehitykseen. Lopulta saatiin myös se myönnetty valtionapukin, jolla voitiin työpalkat suurin piirtein suorittaa. Loppujen lopuksi voitiin todeta, että tie oli valmis. Kaikki oli onnistunut hyvin, eikä kenenkään epäilyksistä huolimatta ollut käynyt kuinkaan. Ja sitten vihdoin olikin TVH:n Vaasan piirin edustajien suorittama vastaanottokatselmus, jonka tie läpäisi kerralla. Samalla kääntyi lehti Nummilahdentien historiassa. Tien yksityisomistus loppui.